30. joulukuuta 2010

Säpinää tulevalle vuodelle

Avara museo hankkeen viimeinen opastus tältä vuodelta on ohi. 26 ihmistä oli saapunut Aunen iltapäivänkierrokselle tutustumaan Meirän kaupunkiin. Werstas luopui viime viikolla pääsymaksuista ja siitä asti on museossa riittänyt vilskettä. Näyttelykerroksessa käy mukava säpinä, jonka toivomme vielä kiihtyvän ensi vuonna. 


Olen suunnittelemassa ensi kevään ohjelmaa. Päässä on hajanaisia ideoita ja ajatuksen tynkiä, jotka täytyisi jalostaa toimivaksi käytännöksi. Kevään uusiin näyttelyihin liittyvät sisällöt ovat vielä työn alla. Tammikuussa avautuu Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttely. Yhdeksän eurooppalaisen museon kanssa yhteistyössä tehty näyttely kertoo suhteestamme ruokaan. Näyttely on samaan aikaan esillä myös Ruotsissa, Tanskassa, Virossa, Skotlannissa, Tsekissä, Sloveniassa, Portugalissa ja Unkarissa. Näyttely vie myös tamperelaisen rievän eurooppalaiselle ruokakartalle.  Vaikuttaa siltä, että minunkin täytyy opetella leipomaan rievää, mutta mikä on se oikea rieväresepti?

Maaliskuussa Werstaalle saapuu Martti Huuhaa Innasen taidetta näyttelyyn Sata Innasta. Maalaukset kuvaavat osuvalla tavalla suomalaisuutta peräkylissä ja kaupungeissa. Näyttelyssä saa kulkea karvalakki päässä ja nenää voi kaivaa Innasen hahmojen tapaan.

Ainakin Metallin hohto työpaja valutöineen tulee jatkumaan, varmaan myös Aune jatkaa kierroksiaan. Keväällä jatkuu myös jossain muodossa työpaja museokirjapainossa. Aiomme puuhailla myös froteen kanssa. Tekstiiliteollisuusmuseon tämän vuoden vaihtuvaan näyttelyyn Puutarhasta matkaan olemme ideoineet painokangastyöpajaa, joka hyödyntäisi Tekstiiliteollisuusmuseon upeita kankaita ja koneiden kiehtovaa muotokieltä. Paljon on vielä suunnittelematta ja työpajat odottavat tekijöitään.

On tullut aika kiittää tästä vuodesta ja toivottaa ensi vuodeksi vielä parempaa meininkiä!


22. joulukuuta 2010

Werstas luopuu pysyvästi pääsymaksuista

Työväenmuseo muuttui astetta avarammaksi kun museo luopui pääsymaksuista 21.12.2010 alkaen. Vapaan sisäänpääsyn avulla halutaan taata museopalvelujen saavutettavuus kaikille tulotasoon tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Pääsymaksuttomuuden myötä kynnys tulla tutustumaan näyttelyihin ja viettämään aikaa museossa on entistä matalampi.


Werstas haluaa omalla toiminnallaan ehkäistä ihmisten syrjäytymistä ja yhteiskunnan eriarvoistumista. Eväitä henkiseen hyvinvointiin myös niille, joiden taloudelliset resurssit kulttuurista nauttimiseen ovat rajalliset. Museo voi olla jatkossa enemmän myös kohtauspaikkana, jonne ihmisten on helppo tulla viettämään aikaa, tapaamaan ystäviä ja nauttimaan monimuotoisesta kulttuurista maksutta. Ilmainen sisäänpääsy Werstaalle kattaa kaikki museon näyttelyt. Tällä hetkellä avoinna ovat Meirän kaupunki, Metsäkansa, Likainen menneisyytemme, Tekstiiliteollisuusmuseo ja Höyrykonemuseo

15. marraskuuta 2010

Tässä tulee hirmuinen Rölli…

-    Se meni vähän semmoseksi röllipedagogiikaksi, veljeni sanoi eilen kuvatessaan erästä opetustilannetta.

Hän oli itse toiminut opettajana eikä pitänyt kyseistä opetustuokiota kovin onnistuneena. Veljeni on 1980-luvun lapsia ja oli aikanaan kova röllifani. Tästä syystä myös minä olen kuunnellut kaikki Rölli-kasetit läpi lukuisia kertoa perheemme automatkoilla. Veljeni liitti toiminnan Rölliin lähtien ajatuksesta, että opettaja ja oppilas oppivat samaa asiaa eli opettaja opetteli asiaa itsekin opettaessaan. Hän liitti ilmiön nimenomaan Rölliin, koska hänen mukaansa kyseisen peikon suosio lasten keskuudessa perustui siihen, että Rölli ei tiennyt asioita, jotka esitteli tietävänsä. Hän oli samalla hieman lapsi ja hieman aikuinen.

Museon työpajoissakin on joskus ripaus röllipedagogiikkaa. Kävijä saapuu työpajaan ennakkoon tarjotun kuvauksen perusteella. Hänen käsityksensä tulevasta on jotain ihan muuta kuin mitä todellisuudessa on tarjolla. Työpajan ohjaaja taas pyrkii vastaamaan tulijan odotuksiin ja pyrkii ehkä etsimään ratkaisumallia suunnalta, joka on hänelle outo. Kauniisti tätä haparoivaa toimintaa voisi kutsua myös yhdessä oppimiseksi, se saattaa tosin tuntua röllipedagogiikalta.

5. marraskuuta 2010

Raastinkone

Werstaalla sijaitsevasta Tekstiiliteollisuusmuseosta on tekeillä opaskirja, jonka kokoamisvaiheessa museota tulee tarkasteltua hiukan uudella tavalla. Museon aarteisiin kuuluu Finlaysonin tehtaan perustajan James Finlaysonin 1820-luvulla rakentama raastinkone, joka oikeutetusti on mukana opaskirjassa. Kone liittyy puuvillan ensimmäisiin käsittelyvaiheisiin tehtaalla. Puuvilla saapuu tehtaalle tiukkaa puristettuna paalina, joka täytyy möyhentää ja pöyhiä kuohkeaksi ennen jatkokäsittelyä, samalla siitä poistetaan siemeniä ja muuta roskaa. Raastinkone siis raastaa puuvillaa, mutta ei tee raastetta, vaikka niinkin saattaisi luulla.




Jostain syystä minulla on vaikeuksia ottaa konetta ihan vakavasti. Tai toisin sanoen, se laittaa mielikuvituksen liikkeelle aivan eri tavalla kuin museon muut koneet. Joskus iltasatuja lukiessa on tullut mieleen, että raastinkone voisi olla myös Tatun ja Patun rakentama vähän kotikutoinen ja erikoinen keittiökone. Raastinkoneella on aika julmannäköiset hampaat ja ulkoneva leuka. Tatun ja Patun päästessä vauhtiin raastinkoneen kanssa, ei lopputuloksena varmaan olisi mitään tavanomaista kuten porkkanaraastetta. Ehkäpä raasteeksi joutuisivat laajemminkin kaikenlaiset keittiötavarat, esim. Tupperware- ja tiskirättiraaste voisi olla kiinnostavaa.

29. lokakuuta 2010

Oppia ja evästä

Viime aikoina olen käynyt poikani kanssa useamman kerran kahvilassa, joka sijaitsee kivenheiton päässä kodistamme. Kahvila on auki arkisin neljään asti, joten sinne ehtiminen merkitsee meille pientä merkityksellistä hemmotteluhetkeä. Kahvila on erityisesti työmiesten suosiossa edullisen hintatason, hyvien leivonnaisten ja mutkattoman palvelunsa vuoksi. Tuoreen pullaan lisäksi nautin kahvilassa muiden salakuuntelusta. Miesten juttujen aihepiirit liikkuvat havaintojeni mukaan Olli Rehnin EU- politiikasta pienyrittäjien verotukseen ja urheiluun. En ole kuullut heidän puhuvan työasioista.

3-vuotias poikani on kiinnittänyt huomiota kahvilan rekvisiittana käytettyyn vanhaan esineistöön. Hyllyllä tiskin takana on erikokoisia kuparipannuja ja ikkunalaudalla taikinakaukaloita. Tällä viikolla hän huomasi myös ikkunan edessä roikkuvat leipälapiot. Esineiden kautta olemme keskustelleet leipomisesta ja siitä mitä leipomossa tehdään.
- Tuollaisia kahvipannuja ei kukaan enää käytä, poikani sanoi minulle.

Olin ylpeä hänen historiantajustaan ja toisaalta tunsin pienen pistoksen sydämessäni. Hän on oppinut kaikenlaista tärkeää vanhoista esineistä ja leipomisesta kahvilassa eikä museossa. Hänelle museo on äidin työpaikka, jossa voi puuhata kaikkea mukavaa ja ryntäillä suurissa saleissa. Mietin myös, olenko minä sellainen äiti, joka ei jaksa museossa keskustella lapsensa kanssa näyttelyistä. Yritänkö vain saada lapsen viihtymään jollain keinoilla, että saan itse katsoa näyttelyitä rauhassa.

On mukavaa istua kahvilassa puheensorinassa kaikessa rauhassa. Kun ympärillä on vain muutama kiinnostava esine, niitä ehtii myös katsoa kunnolla. Voi ihailla kosketuksesta kiiltäväksi kulunutta puupintaa ja kuvitella kuinka leipuri aamuhämärissä suonikkailla käsillään mätkäisee taikinan kaukaloon. Museoihminen minussa pohtii miltä ajalta esineet mahtavat olla ja onko niitä käytetty kahvilan keittiössä. Samalla olen tyytyväinen, ettei esinetekstejä ole. Mietin, huomaavatko kahvilassa päivittäin käyvät työmiehet esineitä, herättävätkö ne heissä tunteita tai muistoja, merkitsevätkö ne mitään. Toivon, että vanhat esineet kahvilaympäristössä aktivoivat heidän muistijälkiään.

Minulle aktivointia tarjoavat myös lapsen kysymykset. Leipomokeskustelussa mielessäni käyvät Koiramäen talossa- kirjan kuvaukset ja Werstaalla nyt esillä oleva Metsäkansa-valokuvanäyttely. Toimin kai aika tyypillisen äidin tavoin, joka yrittää kaivella hajanaisia tiedonmuruja muististaan ja esittää lapselleen kaikkitietävää aikuista. Kahvilayrityksen kannalta vanha esineistö luo kuvan autenttisuudesta ja vanhasta leipomisen perinteestä; tässä paikassa on leivottu jo 58 vuotta maistuvaa pullaa. Ehkä pullakin maistuu paremmalle, jos ostaja ei epäile, että se on tuotu viime viikolla keskusvarastolta pakasteena ja valmistettu aamulla paistopisteessä.

19. lokakuuta 2010

Oppia ikä kaikki

Olin jokin aika sitten kansainvälisessä konferenssissa, MumAE - Museums meet Adult Educators, jossa käsiteltiin elinikäistä oppimista ja museoita. Monelle konferenssin puhujista elinikäinen oppiminen tuntui tarkoittavan nimenomaan vanhusten saamista mukaan museopalveluiden piiriin. Moni puolusti vanhempien ihmisten oikeutta oppimiseen ja uuden kokemiseen.

Kuka sitten on ikääntynyt, vanhus tai seniorikansalaisen. Eräs puhujista määritti, että ikääntyminen alkaa kun ikä alkaa vaikuttaa työnhakuun. Useille tämä tapahtuu noin neljänkymmenen ikävuoden tietämillä. Määritelmä on varmastikin totta, mutta tuntuu aika hurjalta. Olen siis neljän vuoden päästä jo itsekin ikääntyvä kansalainen, vaikka eläkeikään on vielä tovi.

Kulttuurin hyvää tekevästä vaikutuksesta on viime aikoina ilmestynyt tutkimuksia ja myös tiedotusvälineet ovat varsin hanakasti tarttuneet aiheeseen. Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten, että kulttuuria harrastavat ja sosiaalisesti aktiiviset elävät keskimäärin kolme vuotta pidempään. Varsin usein on myös todettu, että asia perustuu kulttuuriharrastusten sosiaaliseen puoleen. Kulttuuririennoissa kun käydään yleensä porukalla.



Erään kulttuurin suurkuluttajan henkilöauton kojelauta.

17. syyskuuta 2010

Nimim. liimanäppi


Kirjoitin tällä viikolla artikkelia Avara museo hankkeesta Werstaan tulevaan asiakaslehteen. Ajatus ei ollut kirkas ja teksti syntyi kovin tahmeasti. Tekstiin runoilin vanhasta tottumuksesta kuinka näyttelyssä käyntiin yhdistetty työpaja hienolla tavalla syventää elämystä fyysisen kokemuksen kautta. Samalla syntyy itse tehty muisto, jonka voi ottaa kotiin ja jatkaa kokemusta myös museon seinien ulkopuolelle. Ihan tympäisi kirjoittaa jotain noin itsestäänselvää. 


Parina viime päivän olen todennut, että se taitaa olla kuitenkin ihan oikeasti totta. Olen vetänyt parikin työpajaa, joiden jälkeen oma mieli on ollut todella raikastunut ja osallistujat poistuneet tyytyväisen oloisina. Mukavassa työpajassa kun myös ohjaajan ajantaju katoaa ja asiaan uppoutuu aika kokonaisvaltaisesti. Ryhmän onnistuneista tuotoksista voi olla vilpittömän onnellinen.

Puhumme aina hiukan tuhahdellen askartelusta –paskartelusta, vaikka oikeastaan leikkailu, liimailu ja väkertäminen on aika kivaa. Liimaklöntsät sormenpäissä ja Erikeeperin tuoksu ilmassa, siinä on jotain turvallista ja mukavaa. Eilisessä Tekstiilin taika työpajassa teimme hienoja Finlaysonin nostalgisilla froteilla päällystettyjä valokuvakehyksiä.

6. syyskuuta 2010

Syksyn esite ilmestynyt

Werstaan Avaran museon syksyssä on luvassa kaikenlaista mukavaa. Viikoittain järjestetään näyttelykierroksia ja työpajoja. Meirän kaupungin Aune-rouvan iltapäiväkierroksella pääsee tutustumaan kaupungin väkeen ja museokirjapainoon. Metallin hohto-työpajassa valetaan pieni metalliesine ja Tekstiilin taika-kierros johdattaa Finlaysonin nostalgisten froteiden äärelle.

Syksyllä avautuvat näyttelyt Likainen menneisyytemme ja Metsäkansa valottavat suomalaisen arkielämän kehitystä ja puhtauskäsitysten muuttumista savupirtistä suihkusaippuaan. Näyttelyihin liittyvää puheohjelmaa on Likainen menneisyytemme-päivä 25.9. jossa sukelletaan mm. kaivojen ja käymälöiden kulttuurihistoriaan sekä puhtauden mainontaan. Koko perheen tapahtuma Vähän siistiä! valloittaa Werstaan sunnuntaina 24.10. Luvassa on siivouspeli ja ällölimatyöpaja.Tarkemmat tiedot tapahtumista Werstaan nettisivuilta.

31. elokuuta 2010

Nähdä ja katsoa

Olin viime viikolla Avara museo hankkeen järjestämässä kuvailutulkkauksen koulutuksessa Porin taidemuseolla. Koulutus oli lyhyt mutta innostava. Sain uskallusta ajatella, että meidänkin museossa voitaisiin ehkä toteuttaa näyttelykierroksia kuvailutulkkauksella. Kuvailutulkkauksella tarkoitetaan näkövammaisille suunnattua tapaa sanallistaa visuaalisia asioita, kuten museonäyttelyitä. Koulutuksen vetäjänä toimi itsekin näkövammainen kuvataiteen opettaja ja kuvataiteilija Maarit Hedman.

Kotimatkalla junassa listasin muistikirjaan kaikkea kosketeltavaa ja haisteltavaa, jota Werstaan näyttelyissä on tällä hetkellä mukana. Listasta tuli lopulta aika pitkä. Oli mukava huomata, että muutkin aistit kuin pelkkä näkö on meillä jo otettu huomioon. Makuaistia voi toistaiseksi hemmotella vain museokaupan makeisilla käynnin jälkeen. Tosin Avaran museon Aunen iltapäiväkierroksilla tarjotaan myös kahvia. Koulutuksessa kävi myös hienolla tavalla ilmi, että kuvailu toimii hyvin sekä näkövammaisille, että näkeville. Tai voisi ehkä sanoa, että hyvää kuvailua kuuntelee myös näkevä mielellään. Ne jotka näkevät, eivät välttämättä osaa katsoa.

20. elokuuta 2010

Hitaasti

Eräs työkaverini oli kesällä hitaan piirtämisen kurssilla. Kurssin otsikko herätti kieltämättä mielenkiintoa. Ehdin jo kuvitella, kuinka kurssilaiset ovat kumartuneina piirustustelineidensä äärelle ja liikuttavat kättään kuin hidastetussa filmissä ja viikon aikana valmistuu korkeintaan yksi pieni piirros. Työkaverini mainitsi, että oli viikon aikana piirtänyt kuvan alumiinikattilasta ja joistain muistakin tavaroista. Vaikka kyseessä oli hitaan piirtämisen kurssi, oli viikon aikana syntynyt useampikin piirustus. Kurssin idea kaiketi oli, että piirtämistä lähestyttiin enemmän valööreitten kautta kuin ääriviivalla. Hitaus on näinä aikoina hyvä asia, downshifting on muodikasta.

Suunnittelin juuri Avaran museon syksyn ohjelmaa Werstaan osalta, näyttelykierroksia, työpajoja ja tapahtumia. Tunnen hengästyväni jo etukäteen syksyn menosta, paljon kaikkea mielenkiintoista on luvassa. Opastuskierroksia suunnitellessa tuntuu usein, että sisältöä kierrokselle täytyy suunnitella enemmän kuin sitä itse asiassa ehditään välittää. Tyhjien, hiljaisien hetkien pelko kai ajaa aikatauluttamaan kierrokset varsin täyteen. Huomaan ajattelevani, että kävijät ehtivät yksin kyllä kuljeskella rauhallisesti ja kuluttaa aikaa näyttelyissä. Kierrosten taas tulee on tehokkaita, jotta kukaan ei ehdi pitkästyä. Jonkinlaisena ihanteena kai pidän aika rivakasti ja määrätietoisesti etenevää kierrosta, jossa tapahtuu vaihtelevia ja yllättäviä asioita oppaan johdolla.
Puhenopeudesta tai ylipäätään kierroksen nopeudesta olen saanut hyvän muistutuksen opastaessani maahanmuuttajien ryhmiä. Heidän kanssaan olen vanhasta muistista aloittanut normaalilla puhevauhdilla ja jo alle minuutissa on käynyt selväksi, että täytyy hengähtää syvään ja aloittaa alusta. Täytyy puhua erittäin hitaasti ja selkeästi sekä miettiä todella tarkasti mitä aikoo sanoa. Tahti hidastuu entisestään, kun ryhmän kanssa yhdessä jäädään pohtimaan mikä on tukki ja mitä se voisi olla englanniksi tai venäjäksi.

Millainen voisi sitten olla museokierros hitaan piirtämisen hengessä? Jotenkin kiehtova ajatus olisi kiinnittyä vain yhteen esineeseen tai yhteen kohtaan näyttelyssä. Voisiko työväen historian kertoa vaikkapa Meirän kaupunki-näyttelyn pyykkipaljun äärellä tai pysähtyä vain James Finlaysonin raastinkoneen vierelle kertoilemaan Tampereen tekstiiliteollisuuden synnystä ja hiipumisesta. Siitä laajoja kaaria ja koukkauksia tehden. Yhdessä kohtaa seisominen toki vaatisi kovaa luottoa oppaan karismaan, ehkä jopa teknisiä apuja pelkän persoonan lisäksi. Tai voisin yrittää rakentaa kierroksen myös sen kattilan ympärille, joka Werstaalta löytyy Työväen osuuskaupan hyllystä. Se on kuparia.

3. elokuuta 2010

… was here

Hyvin remontoidun kesän jälkeen on mukava palata töihin. Loman aikana en käynyt lähelläkään työpaikkaa ja ajatukset liikkuivat täysin muissa maailmoissa. Vielä alkukesästä mielen päällä pyörineet asiat tuntuvat kovin vierailta ja osa silloisista ongelmista on ratkennut kuin itsestään.

Töihin palatessa piipahdin myös Werstaan näyttelyissä. Kävin vilkaisemassa erityisesti Kaupunki kynällä-piirustustilaa, jonka laitoin alulle viimeisinä työpäivinä ennen lomaa. Seiniin oli raapusteltu suoria kommentteja ja piirrelty monenlaisia hahmoja. Piirrosten sijaan kävijöillä tuntui kuitenkin olleen erityinen tarve kirjoittaa, hei mäkin olin täällä!

30. kesäkuuta 2010

Naisia työssään

Jokin aika sitten opastin maahanmuuttajien ryhmää Werstaan Meirän kaupunki-näyttelyssä. Kierroksen jälkeen työpajassa kyselin mitä jäi kierrokselta mieleen. Ainoastaan naisista koostuvalle ryhmälle oli jäänyt erityisesti mieleen, että naiset tekivät kaikki työt. Tarkemmin ajatellen huomio tuntuu perustellulta. Näyttely esittelee voittopuolisesti työteliäitä naisia kuten reikäkorttilävistäjättären, puhelunvälittäjän ja tulitikkutehtaan työntekijöitä. Laastinkantajinakin nähdään naisia.




Raskasta, tyypillisesti naisten tekemää työtä oli pyykkääminen. Meirän kaupungissa on esillä valokuvasuurennos, jossa pyykkärit huuhtelevat pyykkejä talvella jäisessä vedessä. Nykyihmiselle työ tuntuu mahdottomalta edes käsittää ja omaa 1100 kierrosta minuutissa linkoavaa konettaan arvostaa aivan uudella tavalla. Tutkimusten mukaan pyykinpesu on nykyäänkin perheissä useimmiten naisten työtä, kun taas miehet, jos taloustöitä tekevät, huolehtivat tiskauksesta.




Erilaisen näkökulman pyykkärin työhön tarjoaa Werstaan kesänäyttely Pekka Halosesta Marja Pirilään, joka esittelee Tradekan taidekokoelmaa. Pekka Halosen maalaus Pyykinhuutoja ajoittuu n. vuoteen 1906. Maalauksessa pyykkäri vääntää rannassa kuivaksi pyykkiä yllään vaaleansininen leninki, joka näyttää aika lailla pyhäleningiltä, esiliinakaan hänellä ei ole. Maalauksessa kuvataan arkista tapahtumaa varsin realistisesti, mutta myös ihannoiden. Halosen ilmaisussa on jopa monumentaalista tyylittelyä, vaikka maalaus onkin varsin pienikokoinen. Työteon kuvaus on alisteinen esteettiselle sommitelmalle, jota myös värien käyttö korostaa.

28. kesäkuuta 2010

Piirretään seinään



Werstaalla avattiin ennen juhannusta Kaupunki kynällä- piirustustila. Meirän kaupunki-näyttelyn yhteydessä sijaitsevassa Komuutti-galleriassa on tilaisuus aivan luvan kanssa piirtää seinään. Se on yllättävän mukavaa. Edellisestä kerrasta onkin jo hiukan aikaa. Ajatuksenani tilan suhteen oli, että kävijät voivat halutessaan jatkaa Pispalan mökkien hauskasti rytmittyvää kaaosta seinälle, malliksi sinne on jo liitetty muutama kuva pienoismallin taloista. Toisaalta seinät kutsuvat kommentoimaan Meirän kaupungin aihepiirejä laajemminkin.

Tai niin minä olin ajatellut. Muutamaa mökkiä sinne on toki hahmoteltu, mutta seinille on ilmestynyt myös pulskaa hiirtä jahtaava kissa sekä prinsessa, jonka mekon alta kurkistaa outo, pelottava otus. Ensimmäistä kirkkovenettä vielä odotellaan.

2. kesäkuuta 2010

Hankkeessa

Olen keskellä hanketta, tarkemmin sanottuna osahanketta, joka on osa Avara museo- hanketta, joka on osa suurempaa hanketta. Me kaikki tässä pyörivät ihmiset olemme hankeihmisiä. Tällä hetkellä hanke tuntuu enemmänkin aikeelta tai aikomukselta. Tavoitteet ovat korkealla ja siintävät jossain tulevaisuudessa. Täytyy vain uskoa, ettei aikomukseksi jää. Parhaimmillaanhan hanke toimii lähtölaukauksena ja vakiinnuttajana pysyvämmälle toiminnalle. Hankkeisiin kuuluu omanlaisensa hankekieli, josta olen vähitellen alkanut saada ihottumaa. Sen taakse on kovin helppo verhota epävarmuus ja sisällön puute. Hankekieli jää helposti päälle, niin ettei asioista enää osaa puhua muuten.

Eilen tapasin Verkko haltuun – Nätet i besittning- hankkeen ihmisiä, jotka kävivät meillä tutustumassa kahteen tamperelaiseen Avara museo-hankkeeseen. Verkko haltuun on kirjastojen hanke, jonka tarkoituksena on lyhyesti sanottuna parantaa kansalaisten verkkotaitoja, aktivoida ja sitä kautta myös lisätä syrjäytyneiden työllistymistä, tämä siis jokseenkin hankekielellä ilmaistuna. Tapaamisessa olivat siis kirjastoväki ja museoväki, hankeväki, samassa kahvipöydässä. Museot ja kirjastot ovat keskeisiä muistiorganisaatioita, jotka voisivat tavoittaa ihmisiä hyvin laajalti ja joilla voisi olla paljon yhteistä toimintaa. Kovin paljon sitä ei tällä hetkellä ole.

Eilen tapaamani kirjastoväki piti museoissa hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena toiminnallisuutta, joka toteutuu esim. työpajoissa. Itse olen koko kevään ajatellut mielessäni, että museot voisivat olla enemmän kuin kirjastot, avoimia ja vapaita. Kirjastot tarjoavat hienon mahdollisuuden täysin maksutta olla ihmisten kanssa, mutta samalla yksin, tai jopa hypätä yhtäkkiä kirjaston mukavasta tuolista aivan toiseen todellisuuteen.

Minä en ole koskaan päässyt museossa täysin toiseen todellisuuteen, en niin kuin kirjaa lukiessa, jolloin helposti unohtaa kaiken muun. Eräs tuttavani kertoi, että hän oli lomamatkalla etnografisessa museossa uppoutunut aiheeseen niin täysin, että oli museosta poistuessaan unohtanut missä maassa oli. Kadehdin tuota kokemusta.

27. toukokuuta 2010

Kaikki aistit käyttöön

Olin eilen aamupäivän maakunnallisilla museopäivillä Vapriikissa. Aiheena oli museoiden saavutettavuus ja museon imago. Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju puhui museoiden asiakaspalvelusta otsikolla Kassa, vessa ja museonäyttely. Puheenvuoro oli aiheellinen muistutus siitä, mitä asiakkaat tutkimusten mukaan muistavat museovierailusta. Edellä mainittujen lisäksi asiakkaiden mieleen jää yleensä kahvila ja korkeintaan 2 asiaa näyttelyistä.

Myllyharju kertoi useita esimerkkejä englantilaisista museoista ja mainitsi, että joissain museoissa on panostettu erityisesti vessakokemukseen. WC-tiloista on tehty ylellisiä. Kävijä voi jopa suihkauttaa kaulalleen hieman laadukasta parfyymia nenän puuteroinnin ohessa. Kiehtova ajatus. Tällä tavalla saataisiin myös tasattua koko museon tuoksumaailma miellyttäväksi ja peitettyä asiakkaista tai esineistä mahdollisesti erittyvät tunkkaiset vivahteet. Jotenkin tuntuu, ettei Chanel 5 ole ihan Työväenmuseo tuoksu, mutta mikä olisi? Hiki, voiteluöljy…

3. toukokuuta 2010

Pönötys


Olen viime aikoina monesti huomannut olevani keskellä jutustelua tai suorastaan kokousta, jossa on pohdittu museoiden saavutettavuutta, avaruutta tai markkinointia erityisesti nuoremmalle väelle. Esiin tuntuu nousevan usein yksi sana; pönötys. Siitä on tullut meille lähestulkoon kirosana. Mitä se sitten on se pönötys? Kaikilla tuntuu olevan siitä oma mielikuvansa työnkuvasta ja toiminnasta riippuen.
Ihan ensin tulevat mieleen avajaiset, joissa kaupungin ja sidosryhmien tärkeät henkilöt saapuvat illan hämärässä ulkotulien rätistessä sisään museon painavasta ovesta. Sisäkengät vaihdetaan eteisessä. Kätellään, seisotaan, kuunnellaan tylsiä puheita, jotka eivät kuulu kunnolla vaan kiertävät pahasti vanhan rakennuksen korkeissa tiloissa. Kävellään läpi näyttelyn ja jutustellaan tuttujen kanssa ulkomaanmatkoista, pyritään samaan keskustelurinkiin paikallisten julkkisten kanssa.
Fyysisen pönötyksen rinnalla olen huomannut, että museolaisia toisinaan syytetään myös pönötyksestä, joka laadultaan enemmänkin henkistä tai asenteellista. Olenko minäkin siis pönöttäjä, tai peräti pönäkkä? Joskus olen itseni kyllä sellaiseksi tuntenut, ainakin silloin kun kaiken elollisen ja elottoman tarkastelukulma on tuntunut supistuvan vain museoon.
Aiemmin pohdin museossa käyttäytymistä lähtien kysymyksestä, voiko lattialla istua. Jokin aika sitten höyrykonemuseossa pyörähti keväisen puhurin lailla ryhmä, joka uskalsi istua ja maatakin lattialla. Lukion kuvataideryhmä oli ottamassa muotikuvia höyrykoneella ja poseerasi täysillä huippumallien tyyliin. Pönötyksestä ei ollut tietoakaan. Ryhmä suhtautui meidän pian 110-vuotis synttäreitä viettävään konekaunottareen mutkattomasti ja luontevasti. Jopa niin luontevasti, että hetkittäin pelkäsin koneen kärsivän muodin alttarilla. No, sessiosta selvittiin kenenkään vaurioitumatta ja kaikkien osapuolten tyytyväisenä erotessa tahoilleen.
Jos pönötys jäi kovasti vaivaamaan, kannattaa vilkaista mitä Maija Länsimäki kirjoittaa asiasta Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kieli-ikkunassa: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=900

12. huhtikuuta 2010

Ei tekstejä

Siis ei tekstejä, ollenkaan. Werstaan vappuna kokonaisuudessaan avautuva päänäyttely Meirän kaupunki on tekstitön. Siinä ei ole esinetekstejä, ei tekstiplansseja eikä kuvatekstejä. Tekstejä tosin on parissa infokioskissa, mutta nekään eivät liity suoraan ympärillä oleviin näyttelyn esineisiin tai valokuviin. Tekstittömyys tekee näyttelykokemuksesta varmasti hieman erilaisen.

1. huhtikuuta 2010

Saako museossa istua lattialla?

Niin, saako? Tämä kysymys esitettiin meidän museolehtorille tänään. Kysyjä oli aikuinen ihminen, jolle museossa vierailu ei ollut kovin tuttua. Kysymystä voi pitää aiheellisena. Museoissa on monia asioita, joita ei saa tehdä, herranen aika, nehän ovat museoita eivätkä mitään ... öö huvipuistoja. Esineisiin ei saa koskea, salamalla ei saa kuvata, ruokien ja juomien nauttiminen näyttelytiloissa on kielletty.

On helppoa vastata, että totta kai, totta kai museossa voi istua lattialla. Museot ovat meille kaikille rakennettuja yhteisöllisiä ja elämyksellisiä viihtymisen ja oppimisen paikkoja. On vain rikkaus, jos jollekin tilallisuuden kokeminen vaatii kontaktia lattiapinnan kanssa.  Lattialla istumista museossa ei estä edes näyttelyn valvoja. Esteet istumiselle löytyvät siis enemmänkin potentiaalisen istujan omasta päästä. Tarkemmin ajatellen ehkäpä siitä käyttäytymismallista, jota hän noudattaa. Istujan ohitse kulkeva tutkija tosin saattaa kiinnittää huomionsa lattialla istuvaan henkilöön ja kurtistaa kulmiaan mietteissään. Tutkija ajattelee: Toivottavasti aukipitohenkilökunta tarkkailee tuota erikoisesti käyttäytyvää henkilöä, sehän saattaa kohta vaikka hyökätä särkemään vitriineitä, ihmisistä ei koskaan tiedä.

22. maaliskuuta 2010

Freedom! Peace!

Werstaan tuleva päänäyttely Meirän kaupunki avataan kokonaisuudessaan vappuna. Näyttelyyn sijoittuu myös vallattuun taloon perustettu sosiaalikeskus. Sen tiimoilta Werstaalla jatkettiin maalaushommia. Tällä kertaa paikalliset alan taiteilijat maalasivat tulevaan sosiaalikeskukseen 6 metriä leveää graffitia. Maalaus oli nopeaa toimintaa ja graffiti valmistui parissa illassa. Jälki on komeaa.

15. maaliskuuta 2010

Häpeä

Hiljattain luin lehdestä, että työttömyys ei ole enää häpeä. Jäin miettimään asiaa. Esimerkkinälehtijutussa oli haastateltu korkeasta asemasta irtisanoutunutta miestä, joka oli kotona lapsensa kanssa. Hän piti eräänlaista sapattivapaata työttömänä ja vakuutti, että talous on tiukentunut, mutta ihan hyvin työttömänä selviää. Uuden työn hän aikoi etsiä sitten kun siltä tuntuisi. Hän ei tuntenut ratkaisustaan häpeää.

Kuulostaa suorastaan kadehdittavalta. Moni meistä haluaisi välillä vähän vapaata työelämästä ja enemmän aikaa lasten kanssa. Joillekin vuorotteluvapaa vastaa juuri tähän tarpeeseen. Irtisanoutuminen on rohkea valinta, jonka tekeminen vaatii riittävää tulotasoa ja ansiosidonnaista päivärahaa. Täytyy olla myös jonkinlainen varmuus, että uutta työtä myös löytyy.

Olen viime aikoina jutellut ohimennen häpeästä monen työnhakijoiden kanssa työskentelevän kanssa. Kaikilla tuntuu olevan sama ajatus, että häpeä työttömyydestä on pienentynyt huomattavasti verrattuna edelliseen lamaan. Varmoja työpaikkoja ei ole enää kellään ja hyvin harva työskentelee saman työnantajan palveluksessa koko ikänsä. Työttömyysjaksoista ja jatkokoulutuksesta on tullut tavallisia. Työttömäksi joutuminen on aina jonkinlainen järkytys, mutta ei ehkä enää täydellinen yllätys. 

Raja työllisen ja työttömän välillä on monella tavoin liukuva. Moni on työllistettynä, työvalmennuksessa tai työtä on niin vähän, ettei sillä tule oikein toimeen ja koko ajan on haku päällä. Määräaikaisissa työsuhteissa haetaan koko ajan seuraavaa työpaikkaa ja ennen seuraavan pätkän alkamista on välissä usein lyhyt työttömyyden jakso.

Henkisesti ero on varsin suuri. Tapasin eilen entisen työtoverini, joka parin vuoden työsuhteen jälkeen oli ensimmäistä päivää työttömänä ja menossa käymään T&E-toimistossa. Hän ei ollut hyvillä mielin, vaan valitteli, että päivät olivat pitkiä ja täytyi keksiä itselleen jotain tekemistä. Töissä aina arvokas ja tarmokas mies vaikutti jotenkin kumaralta. Ehkä hänenkin olisi pitänyt ajatella olevansa sapattivapaalla tai between jobs,
kuten sanotaan. Jos tarvetta sapattivapaaseen ei kuitenkaan ole, on ärsyttävää ryhtyä oman itsensä personal traineriksi ja life coachiksi.

Pajan maalaus, osa II

Pajan maalaus on jatkunut tällä viikolla seinien koristelulla.Olemme maalanneet sapluunoilla kuvioita tilan seinille. Maalattavia muotoja olemme hakeneet Werstaan näyttelyistä, joten seinille on ilmestynyt Höyrykoneen vauhtipyörän lisäksi mm. muttereita. Kahvipannu ja sokerisakset ovat Työväen osuuskaupan valikoimaa, neula, lanka ja nappi Tekstiiliteollisuusmuseosta.



Lähipäivinä maalaamme vielä päätyseinälle suuren puun ja uusittu työpajatila on valmiina käyttöön. On ollut mukavaa suunnitella ja tehdä itse. Minun ja museolehtorin lisäksi Werstaan visuaalinen suunnittelija on ollut tärkeä henkilö maalausten sommittelussa ja yhteisessä ideoinnissa.


4. maaliskuuta 2010

Pajan maalaus, osa I

Tällä viikolla on projektisuunnittelijakin päässyt mukavasti niin sanottujen oikeiden töiden makuun. Työväenmuseolla on ollut tekemisen meininki. Tulevan päänäyttelyn Meirän kaupungin rakennusryhmä on rakentanut näyttelyyn työväentalon salia. Me olemme museolehtorin kanssa maalanneet Pajaksi kutsutun museopedagogisen työpajatilan seiniä. Vaikka käteviä olemmekin, ovat maalauksen ja suojauksen pienet yksityiskohdat olleet haasteellisia. Museomestarin neuvot ovat olleet monin paikoin tarpeen. Seinien pohjamaali on valmiina ja ensi viikolla aloitamme tilan koristelun. Seinille maalataan silhuettikuvina erilaisia esineitä Werstaan näyttelyistä. Olen juuri tekemässä sapluunoita höyrykoneen voitelukupista, muttereista ja parsinneulasta.

25. helmikuuta 2010

Oikeita töitä

Alle kolmivuotias poikani haluaa tehdä oikeita töitä. Sitähän me kaikki haluamme, oikeita töitä ja oikealla palkalla. Pojalleni oikeita töitä ovat kodin remonttihommat, lumityöt sekä siivous ja ruoanlaitto. Meille akateemisille pätkätyöläisille oikeina töinä näyttäytyvät sellaiset, joista syntyy jotain konkreettista, käsin kosketeltavaa. Projektin tuskaisena hetkenä moni on todennut, että pitäisköhän mennä johonkin oikeisiin töihin.

Tietotyöläisen, suunnittelijan tai koordinaattorin on välillä vaikea hahmottaa mitä osaa. Kaikenlaista, mutta ei oikeastaan mitään jonka voisi nimetä. Kummallisista tilanteista on selvitty, projektit on saatu päätökseen ja presentaatiot vedettyä läpi kunnialla, mutta mitä jäi käteen. Ehkä tunne siitä, että selvisin taas, tälläkin kertaa. Olisiko helpompaa sanoa osaavansa rakentaa taloja tai leipoa kakkuja, jollain lailla selkeämpää. Poikani tietää, että isi ja äiti ovat suunnittelijoita, mutta ei varmaan enempää. Hänelle työ on paikka, johon vanhemmat menevät päiväksi ja siellä syödään eväitä.

23. helmikuuta 2010

Tilastokeskuksen eilisen tiedotteen mukaan työttömyys paheni edelleen tammikuussa. Kokonaisuudessaan työttömyysaste oli tammikuussa 9,5 %, mutta 15-24-vuotiaiden osalta peräti 22,7%. Luvut ovat hurjia varsinkin nuorisotyöttömyyden osalta.

20. helmikuuta 2010

Viidakko


Luin tällä viikolla jutun nuorisotyöttömyyden kasvusta. Nuorten työttömien määrä on jo reilusti yli 30 000. Osalla heistä ei ole mitään koulutusta. Tilaston ennustetaan synkkenevän vielä keväällä kun ammattioppilaitoksista valmistuvat ilmoittautuvat työttömiksi. Positiiviselta ja yllättävältäkin tuntui tieto, että nuorten työttömyys on usein lyhytaikaista. He ovat myös vanhempia ihmisiä valmiimpia ottamaan vastaa erilaisia töitä. Tämä on tietenkin varsin ymmärrettävää; pitkäänkin työelämässä olleilla on selkeämpi ja samalla kapeampi käsitys omasta osaamisestaan ja ammattialastaan. Ammatti-identiteetti on vahvempi.

Huolissaan kannattaa olla niistä nuorista, jotka syystä tai toisesta eivät hakeudu koulutukseen tai työhön. Jos kokemuksia työelämästä ei ole kertynyt lainkaan, se saattaa näyttäytyä varsin pelottavana paikkana. Työelämästä emme edes nousukaudella kuule usein positiivisia uutisia. Media tarttuu yksilöiden huikeisiin menestystarinoihin ja toisaalta kauhukertomuksiin, työpaikkakiusaamiseen ja uupumukseen. Näinä päivinä työelämää koskevat uutiset ovat lähinnä irtisanomisia ja lomautuksia.

Aika harvoin tuttavapiirissäni keskustellaan siitä, kuinka mukavaa ja palkitsevaa töissä on ollut. Kukaan ei sano palkkapäivänä olevansa ylpeä hyvin tehdystä työstä ja siitä saatavasta korvauksesta. Työstä kuuluu valittaa, niidenkin joilla kaikki on hyvin. Nuorelle työelämä saattaa näyttäytyä pelottavana viidakkona, josta kannattaa pysytellä kaukana.

Olen viime aikoina kuullut usein neuvon, että taantumassa kannattaa opiskella. Jos kutsumus tietylle alalle ei ole erityisen vahva, on koulutuksen valitseminenkin varsin haastavaa. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat ehkä opiskelleet jotain aivan muuta kuin sitä alaa, jolle ovat päätyneet töihin. Jos nuori haluaa opiskella, on hänen selvitettävä millaiseen kouluun olisi mentävä päästäkseen esim. golfkentän hoitajaksi, mattomieheksi, diplomaatiksi tai isännöitsijäksi? Minäkin haluaisin tietää.

15. helmikuuta 2010

Post it !

Viime lauantaina Werstas oli täynnä mukavaa kirjallista säpinää. Kaikesta päätellen vaihtoehtoinen kirjallisuustapahtuma Elävän kirjallisuuden festivaali oli saanut liikkeelle varsinkin nuoria humanisteja. Sanan lisäksi näyttelytiloissa kaikui monin paikoin myös musiikki. Tarjolla oli livepiirtämistä osittain liveäänen säestyksellä. Höyrykonemuseossa Rauhatäti räppäsi korkeapaine ja keskipainesylinterien välissä ja vauhtipyörän takana teatteri Silmänkääntäjä esitti saman nimisen näytelmän vuodelta 1847. 
  
 

Kaupunkikonsultti Meiju Niskala veti tiiviin esityksen kaupunkitilan haltuunotosta otsikolla Julkinen tila leikkikenttänä. Näkyvimpiä ja tunnetuimpia tapoja käyttää ja kommentoida kaupunkia ovat graffitit. Uusimpia ilmiöitä lienevät neulegraffitit. Tunnetuin graffiteihin ja julkisiin maalauksiin liitetty nimi on varmaankin englantilainen Banksy, jota on kutsuttu myös taideterroristiksi. Hän on alusta lähtien käyttänyt lähinnä sapluunalla maalattuja kuvia. Graffitien maalaus johtaa hankaluuksiin virkavallan kanssa, mutta kaupunkia voi kommentoida myös hyväntuulisilla ja rakentavilla tavoilla. Vai mitä sanotte ajatuksesta istuttaa kasveja merkityksellistämään joitakin paikkoja, kauniita tai rumia.



Miten kukin meistä voisi siis toimia toisin kaupungilla, katsoa ja nähdä enemmän. Niskala ehdotti, että työmatkalle voisimme ottaa mukaan vaikkapa post it-lappuja ja liimailla niitä paikkoihin tai yksityiskohtiin, jotka sykähdyttävät, jotka tuntuvat jossain, hyvässä tai pahassa.

12. helmikuuta 2010

Museo auki aikuisille

Werstaalla Avara museo-hankkeen kohderyhmänä ovat erityisesti työttömät ja lomautetut. Avara museo- toiminta käynnistyy tulevana syksynä, jolloin järjestetään tapahtumia, työpajoja ja opastuskierroksia. Silloin aloittaa myös säännöllisesti kokoontuva klubi, johon toivon löytäväni innokkaita ja kiinnostavia aikuisia.

Hanke on osaa laajempaa Avara museo – kehittyvä oppimisympäristö aikuisille - hanketta, jonka osatoteuttajina toimivat Werstaan lisäksi TAITE-yksikkö Tampereen museoista, Tekniikan museo, Porin taidemuseo, Satakunnan museo sekä CICERO-learning verkosto Helsingin yliopistosta. Hanketta koordinoi Museoliitto ja se on saanut Euroopan sosiaalirahaston rahoitusta.

Huomenna Werstaalla otetaan värilöylyjä ja nautitaan kuvasaunasta, kun taloon syöksyy Elävän kirjallisuuden festivaali. Tapahtuma toimii vastavoimana samaan aikaan Tampere Exhibition and Sports Centre:ssä järjestettäville kirjamessuille. Werstaalla Höyrykonemuseossa esitetään myös ensimmäinen suomenkielinen julkisesti esitetty näytelmä Silmänkääntäjä vuodelta 1847. Kiintoisaa! Werstaalle ovat tervetulleita kaikki elossa olevat, koska pääsymaksua ei festivaaleille peritä.

www.ekf.fi

10. helmikuuta 2010

Avattu


Werstaalla käynnistyi vuoden alusta Avara museo-hanke, jonka tavoitteena on kehittää museosta aikuisille kiinnostava ja kiehtova oppimisen paikka. Työväenmuseo Werstas on tänään auki vielä n. 5 tuntia ja 30 minuuttia. Mutta onko se avoin, kutsuva ja kiehtova kohde aikuiselle vaeltajalle. Mitä on oppiminen museossa, ja täytyykö museossa jotain oppia? Mm. näitä aiheita tulen pohtimaan tässä blogissa. Tervetuloa!