Minä ja muut

Werstaan ammattiin opiskeleville tarkoitetussa Mestariduunari-hankkeessa on tänä keväänä käytetty Minä, te ja muut -romanitaidenäyttelyä oppimisympäristönä. Taidenäyttelyn avulla olemme pohtineet identiteetin muodostumista ja monikulttuurisuutta, joista jälkimmäinen on varsin kuuma peruna valtakunnallisestikin. Koska pääosa ammattiopiskelijaryhmistä on tullut sosiaali- ja terveysalan puolelta, heillä kulttuurien tuntemus myös oma opintokokonaisuutensa. Käynti romanitaidenäyttelyssä on houkuttanut runsaasti ryhmiä museovierailulle. Kierroksella olemme päässeet kokeilemaan romanihameen painoa, pohtineet onko tosiaan niin, että ”vaatteet on mun aatteet”, ja miten perhetausta ihmisestä näkyy ja muovaa identiteettiä.

Ryhmät ovat jakautuneet näyttelyssä pienryhmiin ja valinneet yhden teoksen kummastakin näyttelysalista vapaavalinnaisilla perusteilla. Perusteeksi on käynyt mikä vain – kauniit värit, kiinnostava yksityiskohta, vastenmielisyys, koskettavuus, you name it. Oikeita tai vääriä tulkintoja ei ole, ja tätä olenkin ryhmille painottanut. Oma näkemys on sallittu, ja sen esittämiseen kannustetaan. Tämän jälkeen olemme purkaneet varsinaisia kysymyksiä. Olemme miettineet perheen ja kasvuympäristön merkitystä ihmisen identiteetille, ja sen jälkeen ehdottomasti kiinnostavimmaksi koettua kysymystä eli sitä, mikä ihmisestä oikein tekee suomalaisen.

Tämä kysymys onkin kirvoittanut erittäin monipuolista pohdintaa. Saunan, sisun ja ruisleivän lisäksi esiin on nostettu äidinkielen merkitys, syntymäpaikka ja sukujuuret. On pohdittu sitä, voiko maahanmuuttajasta tulla suomalainen koskaan, entä maahanmuuttajan lapsista? Tai jos itse muuttaisi toiseen maahan, pysyisikö silti aina suomalaisena. Pohdintaa on herättänyt myös ”maassa maan tavalla” -ohje. Yhdessä olemme miettineet mitä se voi tarkoittaa. Vaikka ajatus äkkiseltään voi vaikuttaa selvältä ja helpolta, onkin keskusteluissa huomattu, ettei välttämättä  itse voisi kaikkia suomalaisia tapoja hylätä toisessa maassa asuessaan, ja että toisaalta voi olla sellaisiakin tapoja, joiden noudattaminen tuntuisi aivan mahdottomalta.

Kaiken kaikkiaan taidenäyttelyyn on suhtauduttu uteliaisuudella ja keskustelunmahdollisuutta on pidetty hyvänä ja virkistävänä. Moni onkin todennut, että käynti on avannut pohtimaan omaa kulttuuria ja omia lähtökohtia uudesta vinkkelistä. Tämä puolestaan aivan varmasti tukee kasvua sosiaali- ja terveysalan ammattilaiseksi.

Anne Lahtinen, museolehtori

Mukava Museosakki !

Työväenmuseo Werstaalla käynnistyy keväällä 2013 uusi vapaaehtoistyön ohjelma nimeltään Museosakki. Se tarjoaa mahdollisuuden tulla tekemään museotyötä ja pitämään huolta suomalaisesta työväenperinnöstä. Museosakki koostuu aktiivisista vapaaehtoisista, jotka pitävät museoista ja haluavat viettää aikaa historian parissa. Museosakissa voit päästä vaikkapa tekemään näyttelyitä, käsittelemään kokoelmia ja osallistumaan tapahtumiin.Vapaaehtoistyön aikataulut sovitellaan kunkin osallistujan kanssa yksilöllisesti.

Museosakin ensimmäinen tutustumis  -ja perehdytyspäivä on keskiviikkona  13.3. klo 10-15 Werstaalla.

Ennakkoilmoitttautuminen perehdytyspäivään:

museolehtori Ulla Rohunen.

ulla.rohunen@tyovaenmuseo.fi, p. 050 440 1157

Tavarakaaoksen hallintaa

Nykyihmisen arjen ongelmaksi on muodostunut tolkuton tavaran määrä. Kaaoksen kesyttämiseksi tehdään sadan tärkeän tavaran listoja, noudatetaan feng shuin harmoniaa ja juuri ilmestyvä dokumentti kertoo miehestä, joka oli luopunut alkuun kaikista tavaroistaan nähdäkseen, mitä niistä hän oikeasti tarvitsee.

Museoilla on sama ongelma kuin yksityisissä kodeissakin: kaikki varastot ja ullakot ovat jo täynnä tavaroita. Vaikka museoiden tehtävänä on tallentaa esineitä, on tavaraähkyn hallintakeinoista hyötyä myös museomaailmassa. Siivoaminen, järjestäminen ja valikointi auttaa löytämään oleellisen kokoelmista ja hyödyntämään niitä tehokkaammin.

Syksyllä Werstaalla tutkijat tarttuivat ammattijärjestäjän ottein varastossa velloviin röykkiöihin. Kokoelmavaraston järjestely- ja siivousprojektissa keskityttiin yhteen varastoon ja siellä oleviin isoihin irrallisiin esineisiin. Siisteihin laatikkopinoihin ja niissä oleviin pientavaroihin ei koskettu, sillä tavoitteena oli saada lyhessä ajassa mahdollisimman paljon tilaa ja järjestystä aikaiseksi.

Jotta museon kokoelmatilat erottaa ullakkotiloista, on museoesineillä oltava oma numeronsa, paikkansa ja tarinansa. Esineiden avulla on museossa tarkoitus kertoa jotain oleellista menneiden aikojen elämästä. Jos esineen käyttöhistoriasta ja omistajista on esittää vain arvailuja, ei kovin vakuuttavaa tarinaa voida kertoa. Silloin esineiden säilyttämisestä tulee säilyttämistä pula-ajan varalle, jos tätä joskus kuitenkin tarvitaan... Totuus kuitenkin on, että esineiden taustatiedot eivät säilyttämällä kasva, vaan päinvastoin - muistilaput häviävät, muistelijat unohtavat ja tiedot vanhenevat. 

Museon kokoelmista löytyi samanlaisia laskukoneita runsaasti. Jokaisen toimistotyöntekijän Burroughs-konetta ei kuitenkaan enää ole tarpeen säilyttää museoesineenä. Osa siirrettiin opetuskokoelmaan, jolloin asiakkaat pääsevät niitä naputtelemaan.

Projektissa rikkinäiset ja kontekstittomat esineet käytiin yksitellen läpi ja suurin osa niistä poistettiin. Sellaiset esineet, joita oli useita, kuten kirjoituskoneet, otettiin esiin. Niistä valikoitiin museon kokoelmapolitiikkaa parhaiten vastaavat yksilöt ja muut poistettiin. Varastoon oli kertynyt näyttelyrekvisiittaa ja muuta tavaraa, jota ei oltu museoesineeksi tarkoitettukaan. Ne joko hävitettiin kokonaan tai siirrettiin parempaan paikkaan. Ehjät kontekstittomat esineet siirrettiin museon opetuskokoelmaan.

Jäljelle jäivät ne esineet, joita museo oikeasti haluaa säilyttää. Esineitä, joiden tausta tunnetaan, jotka kertovat jotain oleellista historiastamme ja joita haluamme yleisölle esitellä. Nämä esineet kuvattiin, niiden taustat selvitettiin, tiedot luetteloitiin tietokantaan ja ne sijoitettiin paikoilleen.

Projektin lopputuloksena hyllytilaa vapautui runsaasti ja varaston käytävät vapautuivat. Esineturvallisuus lisääntyi, kun kärryn kanssa pääsee nyt liikkumaan hyllyn viereen. Esineet läytyvät helpommin, sekä sähköisesti että fyysisesti. Nyt museolla tiedetään myös tarkemmin, mitä esineitä meillä on ja osataan myös suunnitella sitä, mitä vielä tarvitaan. Eli ähky talttui, tärkeät tavarat löytyivät ja ehkäpä se harmoniakin siellä jossain on, luetteloituna omalle paikalleen. 

Leena Ahonen, projektitutkija