Kaikki aistit käyttöön

Olin eilen aamupäivän maakunnallisilla museopäivillä Vapriikissa. Aiheena oli museoiden saavutettavuus ja museon imago. Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju puhui museoiden asiakaspalvelusta otsikolla Kassa, vessa ja museonäyttely. Puheenvuoro oli aiheellinen muistutus siitä, mitä asiakkaat tutkimusten mukaan muistavat museovierailusta. Edellä mainittujen lisäksi asiakkaiden mieleen jää yleensä kahvila ja korkeintaan 2 asiaa näyttelyistä.

Myllyharju kertoi useita esimerkkejä englantilaisista museoista ja mainitsi, että joissain museoissa on panostettu erityisesti vessakokemukseen. WC-tiloista on tehty ylellisiä. Kävijä voi jopa suihkauttaa kaulalleen hieman laadukasta parfyymia nenän puuteroinnin ohessa. Kiehtova ajatus. Tällä tavalla saataisiin myös tasattua koko museon tuoksumaailma miellyttäväksi ja peitettyä asiakkaista tai esineistä mahdollisesti erittyvät tunkkaiset vivahteet. Jotenkin tuntuu, ettei Chanel 5 ole ihan Työväenmuseo tuoksu, mutta mikä olisi? Hiki, voiteluöljy…

Pönötys

Olen viime aikoina monesti huomannut olevani keskellä jutustelua tai suorastaan kokousta, jossa on pohdittu museoiden saavutettavuutta, avaruutta tai markkinointia erityisesti nuoremmalle väelle. Esiin tuntuu nousevan usein yksi sana; pönötys. Siitä on tullut meille lähestulkoon kirosana. Mitä se sitten on se pönötys? Kaikilla tuntuu olevan siitä oma mielikuvansa työnkuvasta ja toiminnasta riippuen.

Ihan ensin tulevat mieleen avajaiset, joissa kaupungin ja sidosryhmien tärkeät henkilöt saapuvat illan hämärässä ulkotulien rätistessä sisään museon painavasta ovesta. Sisäkengät vaihdetaan eteisessä. Kätellään, seisotaan, kuunnellaan tylsiä puheita, jotka eivät kuulu kunnolla vaan kiertävät pahasti vanhan rakennuksen korkeissa tiloissa. Kävellään läpi näyttelyn ja jutustellaan tuttujen kanssa ulkomaanmatkoista, pyritään samaan keskustelurinkiin paikallisten julkkisten kanssa.

Fyysisen pönötyksen rinnalla olen huomannut, että museolaisia toisinaan syytetään myös pönötyksestä, joka laadultaan enemmänkin henkistä tai asenteellista. Olenko minäkin siis pönöttäjä, tai peräti pönäkkä? Joskus olen itseni kyllä sellaiseksi tuntenut, ainakin silloin kun kaiken elollisen ja elottoman tarkastelukulma on tuntunut supistuvan vain museoon.

Aiemmin pohdin museossa käyttäytymistä lähtien kysymyksestä, voiko lattialla istua. Jokin aika sitten höyrykonemuseossa pyörähti keväisen puhurin lailla ryhmä, joka uskalsi istua ja maatakin lattialla. Lukion kuvataideryhmä oli ottamassa muotikuvia höyrykoneella ja poseerasi täysillä huippumallien tyyliin. Pönötyksestä ei ollut tietoakaan. Ryhmä suhtautui meidän pian 110-vuotis synttäreitä viettävään konekaunottareen mutkattomasti ja luontevasti. Jopa niin luontevasti, että hetkittäin pelkäsin koneen kärsivän muodin alttarilla. No, sessiosta selvittiin kenenkään vaurioitumatta ja kaikkien osapuolten tyytyväisenä erotessa tahoilleen.

Jos pönötys jäi kovasti vaivaamaan, kannattaa vilkaista mitä Maija Länsimäki kirjoittaa asiasta Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kieli-ikkunassa: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=900