Pimeä kahvila oli museolla järjestetyn AistiMUS-tapahtuman
ohjelmassa nyt keväällä sekä aiemmin viime syksynä. Periaatteessa se on kuin
mikä tahansa kahvila, mutta kokonaan ilman valoa. Kahvilaan kuljettiin
valolukon eli kaksien valoa läpäisemättömien kankaiden välistä. Kahvilassa
henkilökunta ohjasi heti ovella ja neuvoi kaikessa. Henkilökuntana toimivat
Tampereen seudun näkövammaisten yhdistyksen vapaaehtoiset.
Kahvilassa otettiin tiskiltä kahvia, teetä tai mehua sekä pullaa tai keksiä. Varsinkin kuumien juomien ottaminen pumpputermoksesta mukiin oli monen mielestä pimeässä jännää. Ja mistä tietää, että mukissa on riittävästi kahvia? Kun annos oli valmiina, sen kanssa suunnistettiin pöydän ääreen. Pöydissä oli myös pistekirjoja luettavaksi.
Pimeässä kahvilassa kävi kevään tapahtumassa suunnilleen sata ihmistä. Lähes kaikki pimeässä kahvitelleet pitivät kokemusta vahvana ja kokivat oppineensa uutta ”nyt vasta tajuan, millaista olisi elää näkemättä mitään”. ”Odotin milloin silmä tottuu, mutta sitä ei tapahtunutkaan”.
Toimiminen ilman näköaistia aiheutti monia muutoksia ”puhuimme toistemme päälle kuin italialaiset, kun emme nähneet toisiamme”. Hajut, maut ja äänet korostuivat. Tavallinen kahvikin maistui ihmeellisen hyvälle.
Olo pimeässä arvelutti etukäteen ja aluksi pimeys saattoi tuntua ahdistavalta, mutta sitten olikin ihan mukavaa ja turvallista. Erilaista oli myös luottaa toiseen ihmiseen, antautua opastettavaksi ja ohjattavaksi.
”Tämä oli jännin kahvila ikinä”.
Kahvilassa otettiin tiskiltä kahvia, teetä tai mehua sekä pullaa tai keksiä. Varsinkin kuumien juomien ottaminen pumpputermoksesta mukiin oli monen mielestä pimeässä jännää. Ja mistä tietää, että mukissa on riittävästi kahvia? Kun annos oli valmiina, sen kanssa suunnistettiin pöydän ääreen. Pöydissä oli myös pistekirjoja luettavaksi.
Pimeässä kahvilassa kävi kevään tapahtumassa suunnilleen sata ihmistä. Lähes kaikki pimeässä kahvitelleet pitivät kokemusta vahvana ja kokivat oppineensa uutta ”nyt vasta tajuan, millaista olisi elää näkemättä mitään”. ”Odotin milloin silmä tottuu, mutta sitä ei tapahtunutkaan”.
Toimiminen ilman näköaistia aiheutti monia muutoksia ”puhuimme toistemme päälle kuin italialaiset, kun emme nähneet toisiamme”. Hajut, maut ja äänet korostuivat. Tavallinen kahvikin maistui ihmeellisen hyvälle.
Olo pimeässä arvelutti etukäteen ja aluksi pimeys saattoi tuntua ahdistavalta, mutta sitten olikin ihan mukavaa ja turvallista. Erilaista oli myös luottaa toiseen ihmiseen, antautua opastettavaksi ja ohjattavaksi.
”Tämä oli jännin kahvila ikinä”.
Hanna Yli-Hinkkala, museolehtori
