Museolehtori veti hihasta ja
käski kirjoittamaan ”siitä hajusta” blogiimme. Olin eräässä
kahvipöytäkeskustelussa maininnut muutamista esineistä vuodelta 1918, jotka
haisivat sanalla sanoen oudolta. Tavalliset museovieraat pääsevät harvoin
haistamaan esineitä, sillä 1) varsinaisiin näyttelyihin pääsee vain murto-osa
kokoelmien esineistä ja 2) näyttelyissä esineet ovat yleensä vitriineissä,
joiden läpi hajut eivät tunkeudu. Siksi
yritän kuvata teille sanoin, mitä aistin isossa kokoelmavarastossamme kaksi
viikkoa sitten.
Mainitsemani esineet kuuluivat
aikoinaan kolmelle punakaartilaiselle: työmies Fredrik Feldtille, jarrumies
Juho Finérille ja asemamies Kustaa Tammisalolle. Heidät teloitettiin Inkoon
Västankvarnin metsässä lauantaina 25.5.1918. Kaikki kolme olivat Karjaan
Suomalaisen Työväenyhdistyksen jäseniä, Feldt ja Tammisalo jopa sen
perustajajäseniä. Miehet olivat samaa ikäpolvea, noin nelikymppisiä, ja
naimisissa. Heidät ammuttiin ilmeisesti yhdessä ja haudattiin samaan hautaan,
josta esineet löydettiin vuonna 1946, kun hauta avattiin.
Mitä jäi miehistä jäljelle?
Feldtiltä jäi – seitsemän lapsen lisäksi – nahkakukkaro ja kolmetoista kolikkoa
yhteisarvoltaan markka kuusikymmentäkolme penniä. Nykyrahassa summa olisi
karkean arvion mukaan vajaa viisi euroa. (Tilastokeskuksen rahanarvokertoimien
mukaan vuoden 2011 euro vastaa vuoden 1918 rahassa noin 0,3488 markkaa.)
Tammisalolta ja Finériltä löytyi kolme puuholkkia, pari nappia, piippu, kampa
ja kynä. Puuholkkeja tarvittiin ennen vanhaan tupakanpolttoon. Holkki korvasi
filtterin eli esti puruja menemästä suuhun. Yleisin holkkitupakka Suomessa oli
Tupakkatehdas Fennian ”Työmies”, jonka askien mukana tuli lyhyt holkki. Ehkäpä
Feldt, Tammisalo ja Finér vetivät viimeiset savunsa juuri kyseistä merkkiä...
Aistin näiden esineiden värit
ennen hajuja. Ilmeisesti kynä on mennyt rikki haudassa, sillä osa esineistä on
värjäytynyt violetinsiniseksi. Hajun tunsin vasta piippua lähemmin tutkiessani.
En keksi nyt yhtä sopivaa adjektiivia sitä kuvaamaan: voimakas, kostea,
kellarimainen, mätä? Joka tapauksessa se ei ollut hyvä haju. Haistatin piippua
vielä varmuuden vuoksi vanhemmalle työtoverille, joka vetäisi nenänsä äkkiä
pois. Muissakin hautaesineissä oli sama inha haju. Tutkittuani esineet kiedoin ne
nopeasti silkkipaperiin, jotta haju ei leviäisi koko varastoon.
Kun seuraava aamuna tulin
museoon, järkytyin. Paikassa, jossa olin esineitä käsitellyt, pörräsi jokaisen
kokoelmatyöntekijän painajainen eli tunnistamaton lentävä ötökkä. Oliko se
kenties joku pahamaineisista museotuholaisista? Yritin saada sen kiinni vailla
tulosta. Ilmoitin hyönteisestä esimiehelleni. Esimies hälytti paikalle
ötökkäasiantuntijamme, joka ”hoiti asian” omalla metodillaan – ilmeisesti
jollakin hermostomyrkyllä.
Käykääpä tutustumassa
Västankvarnissa vuonna 1918 murhattujen työläisten esineisiin osoitteessa
www.arjenhistoria.fi. Hakusanaksi käy esimerkiksi ”Västankvarn”. Ja muistakaa,
että digitointi – fyysisen muuttaminen
virtuaaliseksi – tekee aina väkivaltaa esineen moniulotteisuudelle. Digitointi
ei pysty tallentamaan esineestä kaikkia sen ulottuvuuksia, ei edes kaikkia
objektin visuaalisia ulottuvuuksia, hajuista nyt puhumattakaan. Meillä
kokoelmatyöntekijöillä on tässä mielessä etuoikeutettu asema: saamme haistaa,
koskettaa, nostaa ja tutkia esineitä, joiden kanssa vain harva ihminen pääsee
dialogiin. Aistien välittämät tiedot menneisyydestä eivät ole aina
miellyttäviä, mutta tärkeitä nämä havainnot ovat. Jos totta puhutaan, paras
hetki hautalöytöjen kanssa oli, kun sain paketoida ne. Peittelin esineet huolella, en ikuiseen uneen, vaan
väliaikaiseen lepoon. Milloin nämä esineet näkevät seuraavan kerran valoa?
Arvaus: ehkä jo vuonna 2018, mutta viimeistään 2918.
Post scriptum:
Tietokirjallisuudessa Tauno Tukkisen ”Teloittajien edessä:
ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä,
Vihdissä ja Inkoossa 1918” kertoo Västankvarnin teloituksista sivuilla 109–115.
Hänen laskujensa mukaan metsässä teloitettiin yhteensä 64 punaista, suurin osa
rivimiehiä. Joukossa oli myös kuusi naista. Teloituksia johtanut sotatuomari
Erik Grotenfelt teki itsemurhan 3.4.1919. Jos Wikipediaan on uskominen, Leena
Landerin ”Käsky” ja Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran” liittyvät jollakin
tapaa Inkoon tapahtumiin. Laitetaan molemmat lukulistalle!
Risto Turunen,
tallentaja
