Vapaan sisäänpääsyn myötä Werstalla käyminen on muuttunut, tai voisi sanoa, että kävijät käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen. Monet tulevat piipahtamaan. Kerran, kun olin aloittamassa yleisöopastusta, paikalle tupsahti henkilö, joka oli tullut tunniksi, kuluttamaan aikaa ennen kuin auton voi hakea korjaamolta. Toisen kerran eräs rouva tuli vilkaisemaan Pispalan pienoismallia ennen elokuvan päivänäytöstä. Werstaalla siis piipahdetaan. Joskus kävijä saapuu toisen kerroksen näyttelytiloihin, vilkaisee nopeasti ympärilleen ja poistuu. Ei kiinnostanut.
Kerroin eräällä tuttavalleni piipahtelijoista ja hän ihmetteli:
- Mitä siitä tulee, jos näyttelyistä katsoo vain pienen osa, nehän on kuitenkin rakennettu kokonaisiksi tarinoiksi, mitä ne kävijät sit saa siitä?
Sitähän me emme oikeastaan tiedä, mitä kukin saa irti museokäynnistään. Jotkut kokevat oppineensa uusia asioista, toisen sanovat ehkä viihtyneensä ja jotkut eivät tiedä. Se on ainakin varmaa, että kävijät tuskin kokevat tai omaksuvat näyttelyitä juuri sellaisina, jollaisiksi tekijät ovat ne suunnitelleet. Tuskin lukevat kaikkia tekstejä, tuskin katsovat jokaista esinettä. Onko näyttelykokemus siis hyvä, jos kävijä viettää museossa vaikkapa pari tuntia, ja heikko, jos käynti kestää vain 20 minuuttia?
Maksullisen museokäynnin yhteydessä monelle syntyy tarve suorittaa näyttelyitä, kaikki on katsottava, koska tästä on nyt maksettu. Pahimmillaan tällainen ajattelu voi johtaa esim. 9 tunnin näyttelyelämykseen Louvressa, josta allekirjoittaneella on omakohtaista kokemusta. Vapaan sisäänpääsyn myötä Werstas voi toimia kirjaston lailla. Kukin voi piipahtaa sinne ohikulkumatkallaan ja omaksua haluamansa sisällön ja poiketa ehkä uudelleen. Piipahtelu saattaa tietenkin johtaa siihen, ettei kävijä keskity näyttelyihin, koska on tullut vain piipahtamaan. Uusi käynti paremmalla ajalla saattaa sekin jäädä tekemättä. Tällöin kokemus jää ehkä pintapuoliseksi tavalla, josta tuttavani oli huolestunut.