Hauskaa Joulua !

Historiaa viittomakielellä verkossa

Kuluvan vuoden alussa syntyi mielenkiintoinen museofuusio. Aikaisemmin Kuurojen Liitto ry:n alaisuudessa toiminut Kuurojen museo liittyi osaksi Työväenmuseo Werstasta ja sen kokoelmat siirrettiin Werstaan varastotiloihin. Nyt kun esineistön muutto on takana, on aika suunnitella museolle uusia yleisöpalveluita.

Kuurojen yhteisölle niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin on ominaista yhteiset jaetut kokemukset elämisestä kuurona kuulevien maailmassa. Sukupolvelta toiselle on siirretty yhteisön arvoja ja perinteitä ja identiteetin rakentamisen kannalta on historialla ja materiaalisella kulttuuriperinnöllä oma merkittävä roolinsa. Tämän kulttuuriperinnön tallentamista varten kuurot perustivat 1900-luvun alussa Kuurojen museon. Sinne kerättiin jo heti toiminnan alussa aineistoa, joka liittyi kuurojen avainkokemuksiin. Tämä aineisto kertoo siitä kuinka yhteisön jäseniksi tultiin kuurojenkouluissa tai kuurojen yhdistyksissä tai se kuvaa jäsenten kielellistä, sosiaalista tai ammatillista identiteettiä. Kokoelmat kertovat myös vaikeista asioista, kuten siitä kuinka kuuroilta on pyritty historian saatossa eväämään sellaisia oikeuksia kuten perheen perustaminen tai viittomakielen käyttö.

Valokuvia Suomen ensimmäistä viittomakielen kuvasanakirjaa varten, joka julkaistiin vuosina 1910-1916 kolmiosaisena kirjasarjana. Viittojana kuvissa toimii Fritz Hirn (1834-1911), jonka toimesta Suomeen perustettiin ensimmäinen kuurojenyhdistys vuonna 1886.

Kuurojen museon kokoelmat ovat yli sadan toimintavuoden aikana karttuneet ja niihin kuuluu nykyisin n. 10 000 esinettä ja valokuvaa. Kokoelmia tullaan tulevaisuudessa esittelemään Kuurojen Liitto ry:n tiloissa Helsingissä sekä verkossa. Jälkimmäistä tavoitetta varten Werstaan työntekijät ovat aloittaneet kuurojenmuseo.fi -verkkomuseon suunnittelutyön. Sivusto tulee toimimaan kolmella kielellä suomeksi, englanniksi ja suomalaisella viittomakielellä. Saavutettavuus tulee sivustolla olemaan tärkeässä roolissa niin käyttöliittymän suunnittelun kuin tietosisällönkin kannalta. Visuaalisuuteen tullaan panostamaan tavallista verkkosivustoa enemmän ja tärkeässä roolissa tulee luonnollisesti olemaan Kuurojen museon kuvamateriaali.

Tiina Naukkarinen, erikoistutkija, Kuurojen museo

40826 Rievää

Werstaan näyttelykerroksen aulassa on Sulo -niminen kaunis punainen kone. Se on rieväkone, joka rakennettiin museolla alkuvuodesta 2011 osaksi Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttelyä. Sulo oli näyttelyssä kokeiltavana ja saavutti heti suosiota. Koneen ytimen muodostaa Linkosuon leipomon vanha liukuhihna. Sen ympärille on rakennettu leikkimielinen masiina, joka paistaa rievää. Rievät on tehty Finnfoam -eristelevystä ja käsitelty rievän pinnasta näköisiksi. Nämä rievät lykätään liukuhihnalle toisesta päästä ja ne kulkevat kammesta kääntämällä koneen läpi. Paiston aikana niihin voi valita reityskuvion ja kone kertoo, koska leivät ovat valmiit. Valmiit rievät tipahtavat kärryyn ja ne voidaan syöttää koneeseen taas uudestaan toisesta päästä.

Rieväkone on ollut varsinkin nuorempien museokävijöiden suosiossa jo pitkään. Pari viikkoa sitten lastentapahtumassa oli monenlaista mukavaa järjestettyä ohjelmaa. Siitä huolimatta monet lapset nykivät vanhempiaan jatkuvasti takaisin leipäkoneelle. Joku innokkaista paistajista oli hahmottanut sen pullakoneeksi. 

Jotain hauskaa on myös aikuisen mielestä veivaamisessa ja liukuhihnan liikkeessä. Vaikka tietää, ettei se leipä siellä oikeasti paistu on iloisesti yllättynyt kun valmis tuotos rievä kopsahtaa liukuhihnalta kärryyn. Sulon kyljessä on myös laskuri, joka kertoo valmistuneiden leipien määrän.

Sisällissodan haju

Museolehtori veti hihasta ja käski kirjoittamaan ”siitä hajusta” blogiimme. Olin eräässä kahvipöytäkeskustelussa maininnut muutamista esineistä vuodelta 1918, jotka haisivat sanalla sanoen oudolta. Tavalliset museovieraat pääsevät harvoin haistamaan esineitä, sillä 1) varsinaisiin näyttelyihin pääsee vain murto-osa kokoelmien esineistä ja 2) näyttelyissä esineet ovat yleensä vitriineissä, joiden läpi hajut eivät  tunkeudu. Siksi yritän kuvata teille sanoin, mitä aistin isossa kokoelmavarastossamme kaksi viikkoa sitten.

Mainitsemani esineet kuuluivat aikoinaan kolmelle punakaartilaiselle: työmies Fredrik Feldtille, jarrumies Juho Finérille ja asemamies Kustaa Tammisalolle. Heidät teloitettiin Inkoon Västankvarnin metsässä lauantaina 25.5.1918. Kaikki kolme olivat Karjaan Suomalaisen Työväenyhdistyksen jäseniä, Feldt ja Tammisalo jopa sen perustajajäseniä. Miehet olivat samaa ikäpolvea, noin nelikymppisiä, ja naimisissa. Heidät ammuttiin ilmeisesti yhdessä ja haudattiin samaan hautaan, josta esineet löydettiin vuonna 1946, kun hauta avattiin.

Mitä jäi miehistä jäljelle? Feldtiltä jäi – seitsemän lapsen lisäksi – nahkakukkaro ja kolmetoista kolikkoa yhteisarvoltaan markka kuusikymmentäkolme penniä. Nykyrahassa summa olisi karkean arvion mukaan vajaa viisi euroa. (Tilastokeskuksen rahanarvokertoimien mukaan vuoden 2011 euro vastaa vuoden 1918 rahassa noin 0,3488 markkaa.) Tammisalolta ja Finériltä löytyi kolme puuholkkia, pari nappia, piippu, kampa ja kynä. Puuholkkeja tarvittiin ennen vanhaan tupakanpolttoon. Holkki korvasi filtterin eli esti puruja menemästä suuhun. Yleisin holkkitupakka Suomessa oli Tupakkatehdas Fennian ”Työmies”, jonka askien mukana tuli lyhyt holkki. Ehkäpä Feldt, Tammisalo ja Finér vetivät viimeiset savunsa juuri kyseistä merkkiä...

Aistin näiden esineiden värit ennen hajuja. Ilmeisesti kynä on mennyt rikki haudassa, sillä osa esineistä on värjäytynyt violetinsiniseksi. Hajun tunsin vasta piippua lähemmin tutkiessani. En keksi nyt yhtä sopivaa adjektiivia sitä kuvaamaan: voimakas, kostea, kellarimainen, mätä? Joka tapauksessa se ei ollut hyvä haju. Haistatin piippua vielä varmuuden vuoksi vanhemmalle työtoverille, joka vetäisi nenänsä äkkiä pois. Muissakin hautaesineissä oli sama inha haju. Tutkittuani esineet kiedoin ne nopeasti silkkipaperiin, jotta haju ei leviäisi koko varastoon. 

Kun seuraava aamuna tulin museoon, järkytyin. Paikassa, jossa olin esineitä käsitellyt, pörräsi jokaisen kokoelmatyöntekijän painajainen eli tunnistamaton lentävä ötökkä. Oliko se kenties joku pahamaineisista museotuholaisista? Yritin saada sen kiinni vailla tulosta. Ilmoitin hyönteisestä esimiehelleni. Esimies hälytti paikalle ötökkäasiantuntijamme, joka ”hoiti asian” omalla metodillaan – ilmeisesti jollakin hermostomyrkyllä.

Käykääpä tutustumassa Västankvarnissa vuonna 1918 murhattujen työläisten esineisiin osoitteessa www.arjenhistoria.fi. Hakusanaksi käy esimerkiksi ”Västankvarn”. Ja muistakaa, että digitointi –  fyysisen muuttaminen virtuaaliseksi – tekee aina väkivaltaa esineen moniulotteisuudelle. Digitointi ei pysty tallentamaan esineestä kaikkia sen ulottuvuuksia, ei edes kaikkia objektin visuaalisia ulottuvuuksia, hajuista nyt puhumattakaan. Meillä kokoelmatyöntekijöillä on tässä mielessä etuoikeutettu asema: saamme haistaa, koskettaa, nostaa ja tutkia esineitä, joiden kanssa vain harva ihminen pääsee dialogiin. Aistien välittämät tiedot menneisyydestä eivät ole aina miellyttäviä, mutta tärkeitä nämä havainnot ovat. Jos totta puhutaan, paras hetki hautalöytöjen kanssa oli, kun sain paketoida ne. Peittelin esineet  huolella, en ikuiseen uneen, vaan väliaikaiseen lepoon. Milloin nämä esineet näkevät seuraavan kerran valoa? Arvaus: ehkä jo vuonna 2018, mutta viimeistään 2918.

Post scriptum: Tietokirjallisuudessa Tauno Tukkisen ”Teloittajien edessä: ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918” kertoo Västankvarnin teloituksista sivuilla 109–115. Hänen laskujensa mukaan metsässä teloitettiin yhteensä 64 punaista, suurin osa rivimiehiä. Joukossa oli myös kuusi naista. Teloituksia johtanut sotatuomari Erik Grotenfelt teki itsemurhan 3.4.1919. Jos Wikipediaan on uskominen, Leena Landerin ”Käsky” ja Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran” liittyvät jollakin tapaa Inkoon tapahtumiin. Laitetaan molemmat lukulistalle!

Risto Turunen,

tallentaja

Kaupunki toisin linssein II

Viime keskiviikkona akatemiatutkija Tuula Juvonen johdatti ryhmän ihmisiä hieman erilaiselle kaupunkikierrokselle. Tarkoitus oli kiertää tuttua kaupunkia uusin silmin Tampereen homo-ja lesbohistoria kierroksella, mukana myös pieni osuus transihmisten historiaa.

Kävelykierros alkoi Teatteriravintola Kiven edestä, ja päätyi kyseisen ravintolan sisätiloihin sateen yltyessä. Erilaisin silmin katsoimme vaikkapa vanhaa kirjastotaloa, jonka opukset ovat tarjonneet monelle itseään etsivälle tietoa ja tunteita. Kiven vieressä sijaitsee Tillikka-ravintola, joka oli tunnettu homomyönteisyydestään. Monet Tampereen puistoista sekä esim. Laukontorin vessa olivat homomiesten tunnettuja tapaamispaikkoja. Olin mukana kävelykierroksella katsomassa itsekin toisin. Teemme Werstaalla ensi kesäksi Hilpeys ja ennakkoluulo nimistä näyttelyä, joka kertoo seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Werstas kerää LHBTIQ-kansan historiaan liittyviä esineitä ja valokuvia.

2012 on kansainvälinen osuustoimintavuosi, jota Werstaalla juhlistetaan kahdella eri näyttelyllä. Arjen aakkoset kertoo lapsille arkielämän historiasta A:sta Ö:hön ja Valokuvia tehtaista, työstä ja tekijöistä esittelee upeita OTK: eli Osuustukkukaupan vanhoja valokuvia. Seksuaalivähemmistöjen historia ja osuustoiminta yhdistyvät kiinnostavasti Eteläpuistossa, johon vuonna 1950 pystytettiin Väinö Aaltosen suunnittelema  Osuustoimintamonumentti. Sen tieltä olestaan pupurettiin tanssilava, jonka ympäristö oli perinteisesti homojen tapaamispaikka.

Werstaan LHBTIQ-keruu

Kaupunki toisin linssein I

Luin jutun lonkkailijasta eli pitkällä laudalla Helsingin katuja kulkevasta naisesta, joka hehkutti kaupungin näyttäytymistä aivan uudenlaisena huvipuistona. Toisessa lehtijutussa parkouria harrastava nuorimies kertoi miten paljon harrastus on vaikuttanut hänen tapaansa nähdä ympäristönsä. On mielettömän monta tapaa nähdä ympärilleen.

Hauskoja esimerkkejä on tullut vastaan useita suunnitellessani sunnuntaille Tampereen päivän ohjelmaan Voimakas Tampere-kaupunkikierrosta. Voima oli edistysmieliseen osuustoimintaan kuulunut osuuskauppa. Voimalla oli kaupungin alueella kymmenittäin kauppoja, parikymmentä ravintolaa, leipomo, meijeri ja monia muita toimintoja.

Tammelan voiman myymälä Tampereella 1980-luvulla. Kuvaaja Veikko Seppänen.

Yksi Voiman ravintoloista toimi Puutarhakadulla hienossa 1960-luvun arkkitehtuuria edustavassa rakennuksessa. Samassa talossa oli pitkään myös kommunistisen puolueen piirijärjestö. Kuten arkkitehti Jorma Mukala mainitsee kirjassaan Metso Voima Tuulensuu, on sali varmasti kuullut tiukkoja stalinistisia linjanvetoja. Mukalan kirjan ilmestymisen aikaan vuonna 1999 paikassa oli L.A.Garage-niminen  musiikkiravintola. Nyt paikalla on ns. sedula, joka mainostaa itseään yöhuvipuistona. Niin, kaupungin voi nähdä monenlaisin silmin ja monenlaisena huvipuistona.

Voimakas Tampere- bussikierros Tampereen päivänä 30.9. klo 11 ja 14.

Lisätietoja:Tampereen päivän ohjelma

Hanna Yli-Hinkkala, museolehtori

Kesäistä froteeaskartelua

Näyttelytiloissa on kesäkuukausina viileää, tänä kesänä jopa tarpeettoman viileää, kun hellettä ei ole ollut aivan kiusaksi asti. Kesän ajaksi rakensimme Werstaan työpajatilaan Kangaskamarin, josta kirjoitinkin toukokuussa. Se on ollut suosittu ja moni on istunut väkertämässä froteeruusuketta tai tekemässä ompelukuvia. Asiakkailta on jälleen kerran saatu palautetta siitä, kuinka mukavaa on kun pääsee tekemään itse. Kangaskamarissa on myös kerätty kirjaan tekstiilimuistoja ja moni on niitä jakanutkin.  

I have made a Terry rose together with my 6-year old daughter. It brought back memories of how I made summer dress for one of my dolls as a child. Later when I was older I once cut into to my mothers tablecloth while I was making a pair of new trousers for myself! Thanks for this nice activity, my daughter is really proud of her rose. 

Oli ihastuttavaa nähdä, että Suomessa on osattu kaikkea tarpeellista arkeen ja juhlaan. ostin itselleni Tampereelta 1958 ARAVA- verhokangasta, jota edelleenkin voi käyttää verhona tai pöytäliinana. Se palauttaa nuoruusmuistoja.

Kangaskamari on avoinna Werstaalla 2. kerroksessa vielä kuluvan viikon loppuun eli 26.8.2012 saakka. 

Leivinjauheesta leninkeihin – OTK:n kiehtova historia

Olen työskennellyt puolitoista vuotta Työväenmuseo Werstaalla opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamassa Teollisen Suomen muistot -digitointihankkeessa, jossa tehtävänäni on ollut luetteloida Osuustukkukaupan laajaa ja monipuolista negatiivikokoelmaa. Nyt kun hanke lähenee loppuaan, on aika katsoa taaksepäin ja koota yhteen hienosti onnistunutta, mielenkiintoista projektia. Enpä arvannut työssä aloittaessani, miten syvälle Osuustukkukaupan teollisuuslaitosten jokapäiväiseen elämään pääsisin negatiivien kautta sukeltamaan.

Osuustukkukauppa (OTK) oli edistysmielisen osuustoimintaliikkeen kaupallinen keskusjärjestö, jolla oli tuotantoa useilla eri teollisuuden aloilla. OTK dokumentoi toimintaansa järjestelmällisesti ja sen kuvakokoelma koostuu noin 142 000 negatiivista. Tämä huikea kuvamäärä pitää sisällään kuvia OTK:n tehtaiden jokapäiväisestä elämästä, tuotteista, tehdasrakennuksista, osuusliikkeiden myymälöistä ja työntekijöiden virkistystoiminnasta. Osa kuvista on mainoskäyttöön otettuja ja esimerkiksi muotikuvia on runsaasti.

Käsivoidetta pakataan OTK:n teknokemiallisella tehtaalla vuonna 1948, kuvaaja Atte Hyvärinen.

Projektin aikana olen luetteloinut noin 6500 kuvaa. Näiden kuvien myötä olen päässyt tutustumaan margariinin, käsivoiteen ja lukemattomien muiden tuotteiden valmistusprosesseihin, ihastelemaan 1900-luvun alkupuoliskon vaatemuotia, kurkistamaan OTK:n vaatetus- ja monien muiden tehtaiden työsaleihin, seuraamaan tuotantolaitosten työntekijöiden järjestämiä värikkäitä tapahtumia, asioimaan osuusliikkeiden myymälöissä ja seuraamaan millaisia kansainvälisiä vieraita OTK:ssa vieraili. Eivätkä edellä luettelemani asiat ole kuin pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea olen kuvista päässyt näkemään ja oppimaan! 

Erityisen hienoa projektissa on ollut se, että digitoidut kuvat eivät ole jääneet yksin museon väen käyttöön, vaan ne ovat tulleet suoraan yleisön katseltaviksi Arjen historia -tietokantaan www.arjenhistoria.fi Urakkani päätän siis hyvillä mielin. Toivottavasti tulevaisuudessa   selvitetään vielä millaisia aarteita löytyykään niistä tuhansista negatiiveista, jotka jäävät laatikkoihin odottamaan skannausta ja luettelointia. Lopuksi kuva OTK:n kesänviettopaikassa Päivärannassa vuonna 1944 järjestetystä naisten uimakoulusta, kuvaaja Atte Hyvärinen. Sen myötä oikein aurinkoista ja museorikasta kesää kaikille!

Annika Nieminen, projektitutkija

Kangaskamari

Valmistelemme työpajatilaan kesäksi Kangaskamaria, joka liittyy Werstaalla sijaitsevaan Tekstiiliteollisuusmuseoon. Kangaskamarista tulee vanhoille tekstiileille pyhitetty pieni huone, jossa kaikkeen saa koskea. Siellä saa hypistellä, askarrella ja lueskella lehtiä ja kirjoja sekä selailla eri tehtaiden mallikirjoja. Kamarissa myös kerätään tekstiileihin liittyviä muistoja. Kokonaisuuden työstäminen on jälleen aika käsityövaltaista homma ja tuo esiin museotyön moninaisuuden hienolla tavalla. Tätä kirjoittaessani työtilassa kuuluu tasainen ompelukoneen hyrinä kun tilaan tulevia istuintyynyjä päällystetään froteella. On myös mukavaa tehdä vaihteeksi täysin toiminnallista tilaa eikä näyttelyä. Tavoitteena on visuaalisesti houkutteleva kokonaisuus, jossa voisi viihtyä tovin museokäynnin lomassa. 

Kangaskamarin suunnitelmaluonnos, tulkaapa vilkaisemaan minkälainen siitä sitten tuli.

Olemme saaneet kamariin hypisteltäväksi Finlaysonin kokoelmasta vanhoja tehtaan näytepaloja. Niissä on vielä monissa tallella tarralappu, josta käy ilmi kankaan valmistusvuosi, loimilangan ja kudelangan ominaisuuksia sekä muita yksityiskohtia kankaasta, jotka ehkä vain asiantunteva käsittelijä ymmärtää. Kamarin tekstiilit ovat Finlaysonin tehtaan kokoelman käyttökokoelmasta, joka taas kuuluu Vapriikin kokoelmiin. Kankaiden valinta on ollut hienoa ja elämyksellistä. Hetkittäin olen voinut tuntea itseni todella etuoikeutetuksi saadessani hipelöidä vanhoja kankaita. Aiemmin hehkuttamani retrosohva on myös päässyt taas käyttöön. 

Kenkää kaikille !

Huh, nyt on helpottunut olo. Vuoden työsarkani lepää tiivistettynä näyttelyyn Werstaan Komuutti-näyttelytilassa. Viime keskiviikon avajaisten jälkeen olo on ollut uskomaton – tämä homma oli todella nyt tässä! 

Olen viime syksystä saakka notkunut Hervannan ammattiopiston ensi vuonna lopetettavan jalkinelinjan tiloissa tekemässä nykypäivän dokumentointia. Olen valokuvannut, raahannut toisten linjojen opiskelijoita valokuvaamaan, videoinut, haastatellut, pällistellyt ja ihmetellyt, kysellyt typeriä ja häirinnyt varmasti joka ikisen työntekoa. Homma on ollut osa pedagogista Mestariduunari-hanketta, jossa työskentelen museolehtorina.

Olen kohdannut huikeaa kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä ja saanut yhä uudelleen kuulla, mitä se pinkominen nyt olikaan, kun olen sen taas kerran unohtanut. Olen saanut jutella ihanien nuorten naisten kanssa tulevaisuudesta, opiskelusta, käsityöammatin ihanuudesta, suunnittelutyöstä ja siitä miltä tuntuu kun jotakin syntyy tyhjästä, oman idean pohjalta. En enää katso omia popojanikaan kuin ennen. Nyt minulla on jokin käsitys siitä, mitä kaikkea kengän teko vaatii. Se on prosessi jossa ihmiskättä ei voi ehkä koskaan täysin korvata koneilla. 

Mestariduunari-hankkeeni rahoittajataho Palkansaajasäätiö toivoi, että tämä kolmivuotinen projekti auttaisi ammattiin opiskelevia vahvistamaan heidän ammatti-identiteettiään ja ylpeyttä omasta työstä, museopedagogisin keinoin. Aika isoja sanoja, mutta tallennushankkeessa tuli hetkittäin sellainen tuntuma, että tässähän se oikeastaan on, juuri se mitä lähdettiin hakemaan.

Uskoakseni se, että näkee itse tekemänsä kengät tai laukun museon vitriinissä vahvistaa opiskelijan ajatusta siitä, että omalla työllä merkitystä. Se mitä jalkinelinjan arjessa tehdään, on niin tärkeää, että se kelpaa vaikka museoon. Vaikka linja nyt loppuukin, niin nämä työt, kuvat ja haastattelut ovat ikuisesti täällä museossa arkistoituna. Ne eivät katoa ajan hampaan kourissa. Olen ehkä onnistunut ujuttamaan palasen museotietoutta ja – innostusta opiskelijoihin ja ehkä myös saanut välitettyä ajatusta, että huomisen historia on jotain mitä tapahtuu juuri nyt. Ehkä tärkeintä on ollut kuitenkin se, että olen kokenut kenkälinjan opettajan ja tyttöjen kanssa tämän projektin myötä aidon kohtaamisen. Museo on tullut ulos kuorestaan ja kävellyt sinne missä tapahtuu, sinne missä ovat elämä ja nuoret.

Karoliina Suoniemi, museolehtori

Karoliina Suoniemi työskentelee museolehtorina Palkansaajasäätiön rahoittamassa Mestariduunari-hankkeessa, jossa kehitetään museo-opetusta ammattiopiskelijoille. Hän jää kuluvan viikon jälkeen äitiyslomalle.