31. joulukuuta 2011

Aikuisen oppimista

Raketit paukkuvat ulkona ja vuosi on kohta vaihtumassa uuteen. Mielessä hieman haikeutta ja mukavaa odotusta ensi vuoden haasteita kohtaan. Werstaan Avara museo -hanke kääntyy aivan kohta kohti viimeistä kevättään. Hankkeen yksi tärkeä tavoite on museoammatillisen henkilökunnan aikuispedagogisen osaamisen kehittäminen. On hyvä hetki muistella muutamia asioita, joita itse olen oppinut projektisuunnittelijan ominaisuudessa kuluneena vuotena.

Hieman yli vuosi sitten Werstaalla luovuttiin pääsymaksuista. Muistan selvästi, että ennen päätöstä epäilin koko ajatusta. Siihen aikaan vielä tuntui, että jonkinlainen raja täytyy olla museoon tullessa. Ajatus siitä, että kuka tahansa voi vapaasti kävellä sisään, tuntui  oudolta. Olin oikeassa ja olin väärässä. Kuluneen vuoden aikana ihmisten piipahtelu, kenen tahansa sisään marssiminen ja epämääräinen haahuilu Werstaalla on lisääntynyt. Se on hienoa, kaikkein parasta. Olen ylpeä Werstaasta, olen ylpeä meistä, werstaalaisista.

Olen monesti ajatellut, että Werstaalla pitäisi olla paikkoja, joissa istua ja levähtää, paikkoja joissa voi tavata ja rupatella. Toisaalta olen vetänyt aikuisille monenlaisia työpajoja, jotka ovat olleet aktiivista toimintaa ja osallistumista. Aikuisissa tuntuu olevan aika lailla kahdenlaisia museokävijöitä, toiset haluavat keskittyä näyttelyihin omassa rauhassaan, toiset haluavat jonkun kertomaan ja keskustelemaan. Moni haluaa kokeilla itse ja tehdä käsillä. Monenlaiset käynnit voivat olla yhtä antoisia.

Avaran ryhmissä on Werstaalla vieraillut nuoria, eri ikäisiä aikuisia työttömiä ja mielenterveyskuntoutujia. Olen opastanut todella monenlaisia ryhmiä. Kun olen tavannut kunkin ryhmän, olen aina kysynyt, onko joku aiemmin käynyt meillä. Harva on. Lähtiessään useimmat ovat olleet innoissaan ja aikoneet tulla uudestaan. Tätä käsitystä vahvistavat myös muutamille ryhmille tekemäni nimettömät lomakekyselyt. En laske tätä pelkästään omaksi ansiokseni. Laajasti ottaen useimpien ajatus siitä, mitä on museo ja mitä siellä voi tehdä, on laajentunut. Yksi tärkeä oppi kuluneena vuonna on ollut, että ihmiset on tärkeitä ja kiinnostavia. Ihmisistä saa voimaa.

Avara museon hanketyötekijöiden kanssa olemme useissa tapaamisissa pyöritelleet osallisuuden käsitettä ja keskustelleet siitä, kuka saa tilaa toimia museossa. Kuka saa olla oikeasti osallinen ja aito toimija. Uskallammeko me luovuttaa tilaa muille kuin museoammattilaisille. Kysymys on monesti siitä, uskallammeko luopua asiantuntijuuden roolista ja antaa mahdollisuuden jollekin amatöörille.

Itse en koe olevani asiantuntija, jolle se olisi ongelma. Enemmänkin kysymys on siitä, kuinka museossa voi ja saa toimia.  Itselleni hieno oppimisen kokemus oli Naisten päivän juhla viime maaliskuun alussa. Vietimme päivää hyvin värikkäissä ja kansainvälisissä puitteissa, kun annoin varsin vapaat kädet Moniääninen museo -hankkeen kurssilaisille toteuttaa ohjelmaa. Tapahtuman tarjoilut ja ohjelma hoidettiin rennommalla kädellä kuin pedanttina museoihmisenä olisin tehnyt, mutta lopputulos oli onnistunut. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja koko tapahtuma jotain sellaista, jota ilman "moniäänistä" apua en olisi saanut aikaan.

Syksyllä avautunut Ihan epäNormaalia -näyttely on ollut suuri oppimisprosessi. Ennen näyttelyä en tiennyt tuon taivaallista viittomakielestä tai miettinyt juurikaan fyysisen saavutettavuuden ongelmia. Eri tavoin vammaisten ihmisten kohtaaminen jännitti. Nyt osaan tarkastella tiloja aivan eri tavalla ja olen tavannut näyttelyn tiimoilta hyvin erilaisia kiinnostavia ihmisiä. Olen keskustellut viittomakielisten ihmisten kanssa, tavannut kuurosokean ja opastanut mm. näkövammaisten ryhmiä.

Viime vuosi Werstaalla Avara museo -hankkeessa on ollut hyvä ja opettavainen vuosi. Monessa asiassa myös on onnistuttu. Ensi vuonna jatketaan hankkeen raportoinnin kimpussa. Analysointia odottavat kolmen arviointityöpajan videoitu materiaali ja ryhmille tehdyt kävijäkyselyt. Siihen asti; Hauskaa Uutta Vuotta 2012 ja Kiitos!






30. marraskuuta 2011

Palaute

Ryhmää opastaessa kuulijoiden elekielestä voi päätellä varsin paljon, jotkut eivät jaksa kuunnella vaan jättäytyvät heti porukan loppuun. Osa kuuntelee katsoen suoraan silmiin, mutta ilmekään ei värähdä eivätkä he kysy mitään. Useimmiten ryhmässä on vähintään yksi, joka rohkaistuu kysymään, usein myös henkilö, joka kokee tietävänsä kerrotut asiat opasta paremmin. Opastuksen päätteeksi kiitellään ja jotkut lähtevät silmät loistaen ja keskustellen. Joistain ei saa mitään irti. Useimmiten ihmiset ovat kohteliaita ja kiittelevät vaikka olisivat olleet tylsistyneitä.

Werstaan Avaran työpajoissa on käynyt useita kertoja nuorten aikuisten mielenterveyskuntoutujien ryhmä. En ole saanut ryhmältä juurikaan sanallista palautetta. Positiivista palautetta on ollut se, että he saapuvat paikalle ja tulevat takaisin tupakkatauolta. Joskus positiivinen palaute on katse silmiin tai pieni hymy. Ryhmän kanssa on ollut mukavaa yhteistyötä, vaikka usein joillakin on ollut silmin nähden hankala olo. Monikin on ollut vaisu, eikä ole pystynyt osallistumaan kaikkeen tekemiseen. Usein on tuntunut, että pakotan nuoret näyttelyyn, vaikka he haluaisivat tupakalle tai istumaan työpajatilaan.

Pari viikkoa sitten kävin haastattelemassa kyseisiä nuoria yhteistä artikkelia varten ja sain todella valaisevaa palautetta. Moni sanoi, että on viihtynyt Werstaalla Avaran työpajoissa ja saanut käyttää omaa luovuuttaan. Eräs nuori mies on ollut monta kertaa ryhmän mukana ja istunut aika usein syrjässä. Kysellessäni tunnelmia museokäynneistä hän sanoi aina innolla odottaneensa mikä näyttely ja työpaja meillä sillä kertaa olisi esillä. 

Palaute oli minulle yllättävä. Kommentti oli todella opettavainen ja palkitseva, myös ne jotka eivät kommunikoi voivat olla täysillä mukana. On hienoa saada palautetta, joka muuttaa omaa ajattelua ja auttaa näkemään asioita ja tilanteita uudesta näkökulmasta.  

29. marraskuuta 2011

Keväästä syksyyn


Aukion laidalla palavat valot sysimustassa marraskuun illassa. Werstaalla ei ole ollut hiljaista vaikka blogi on ollut muutaman kuukauden tauolla.  Projektisuunnittelija on suorastaan hukkunut Avaran museon sokkeloihin niin, ettei asioiden ajatteluun ja kirjaamiseen ole ollut aikaa. Yritän parantaa tapani.

Oma painokuosi-työpajassa innoituksen lähteenä toimi Tekstiiliteollisuusmuseon Puutarhasta Matkaan-näyttely.
Hannibal & Joku Roti Mafia keikalla Werstaan Meirän kaupunki-näyttelyn työväentalon lavalla Museoiden yössä 20.5.

Avaran viimeinen toimintakausi on lopuillaan. Paljon on ehtinyt tapahtua kevään jälkeen. Kesällä Werstaalla tehtiin ruohonjuurisarjakuvaa ja painettiin kangasta. Kesänäyttely Taide konfliktissa tarjosi mukavasti ajatuksia ja herätti ristiriitaisia tunteita ruohonjuurisarjakuvaa varten. Syksyllä tempauduttiin täysillä Ihan epäNormaalia- näyttelyn teemoihin. Näyttely kertoo vammaisuudesta eri aikoina; historiasta ja tämän päivän keskustelun aiheista. Näyttelyyn liittyvissä työpajoissa on askarreltu koskettelukirjoja. 

Koskettelukirjan yksi sivu on valmistunut. 


Olemme järjestäneet kiinnostavia tapahtumia ja onnistuneita työpajoja, viimeisimpänä AistiMUS- tapahtuma lokakuun lopussa. Ohjelmassa oli mm. Pimeä kahvila, jossa kahvi ja kastettava nautittiin ilman näköaistia. Kahvilan henkilökuntana olivat Tampereen seudun näkövammaiset ry:n vapaaehtoiset. Tapahtumassa järjestettiin myös Elävä kirjasto, joka toimii kuten tavallinen kirjasto, mutta tavallisten kirjojen sijaan Elävästä kirjastosta lainataan oikeita ihmisiä keskustelua varten. Kirjat edustavat erilaisia ihmisryhmiä, jotka kohtaavat syrjintää ja ennakkoluuloja. Kehitysvammaisteatteri La Stradan runoihin perustuvasta teoksesta Elämän jano järjestettiin kaksi esitystä. Werstaan työväentalon lavalle nousi myös punk-bändi Pertti Kurikan Nimipäivät. 

Lainaajat tarskastelevat Elävän kirjaston valikoimaa. Valitettavasti Pimeästä kahvilasta ei ole kuva-aineistoa. 


La Stada -teatterin esitys Elämän jano oli työväentalon koivukulisseissa oikeassa ympäristössä.
Pertti Kurikan nimipäivien keikka oli hieno elämys.

31. toukokuuta 2011

Mä syön vaan donitseja

Tänä keväänä Werstaalla on syöty paljon rievää. Syynä on syyskuun loppuun asti esillä oleva Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttely, joka kertoo osaltaan tästä Tampereen perinneleivästä. Aikuisille olen vetänyt Rieväkierrosta, joka on huipentunut rieväkahveihin. Kahvinjuonnin lomassa olen kerännyt ihmisiltä parhaita ruokamuistoja . Muistoja kirvoittamaan olen tuonut työpajaan erilaisia ruokaan liittyviä esineitä. Eniten muistoja ovat tuoneet esiin sokerisakset ja vanha Airamin termospullo.

”Kesäretki
Lähdettiin heinäntekoon pellolle, niin mukaan otettiin termospulloon kahvia ja voileivät. Toisinaan  oli piimää ja talkkunaa. Ruoka maistui hyvälle. Työnteko oli 50-luvulla hidasta, heinää niitettiin viikatteella ja seivästettiin. Heinät haravoitiin puuharavalla. ” Leila

Termospullo on ollut monissa tärkeissä tapahtumissa mukana; oman talon rakennustyömaalla, isän salkussa aamulla töihin mennessä ja marjametsässä. Tämä kertoo osaltaan siitä, että näiden kierrosten osallistujat ovat olleet hieman vanhempaa väkeä. 



Koululaiset ovat tutustuneet näyttelyyn Leivän tähren -kierroksella, jonka päätteeksi alakoululaiset ovat askarrelleet lautasellisen hyvää ruokaa ja yläkoululaiset tehneet omaa ruokasuhdetta kuvaavan rintanapin. Ruuasta on useimmilla vahvoja näkemyksiä. Suuri osa noudattaa jonkinlaista ruokavaliota tai valikoi ruokaansa joidenkin kriteerien mukaan. Vanhempi polvi ehkä syö koko talven vain itse poimimiaan marjoja eikä osta lainkaan tuontihedelmiä. Nuoremmille ehkäpä eettiset syyt korostuvat ruokaan liittyvissä valinnoissa. Osa syöjistä ei välitä mistään muusta kuin ruuan hyvästä mausta. Aika monille se tarkoittaa esim. pizzaa  ja Arnoldsin donitseja.



Avajaiset

Joskus olen miettinyt, mitä ovat näyttelyn avajaiset? Miksi järjestämme tämän oudon rituaalin. Näyttely on harvoin totaalisen suljettu ennen avajaisia, joku saattanut käydä vilkaisemassa sitä samana päivänä ennen avajaisia. Kuitenkin vasta avajaisten jälkeen se on valmis ja avoinna suurelle yleisölle, avajaisvieraiden toimiessa jonkinlaisina esikokijoina. 

Kun kirjoitan tätä, Werstaan kesänäyttelyn Taide konfliktissa, avajaisiin on vähän yli tunti. Asiakaspalveluhenkilökunta valmistelee avajaistarjoiluja. Tunnen itseni hieman jännittyneeksi, vaikka en ole ollut näyttelyä tekemässä. Näyttely on todella hieno ja vaikuttava kokonaisuus. Kirjoitan työpöytäni ääressä ennen kuin menen avajaisiin. Ennen sitä täytyy vielä laittaa tukkaa, tarkistaa meikki ja vaihtaa avajaismekko päälle. Avajaisissa tapaan tuttuja, syön pikkusuolaisia ja juon punaviiniä pienestä muovilasista. 



Pohjimmiltaan avajaiset ovat näyttelyn deadline, päämäärä, jota kohti joskus hyvinkin kuluttava prosessi kulkee. Jotkut näyttelyt eivät ole valmiita avajaisissa, mutta useimmat ovat. Avajaisten merkitys on ennen kaikkea sosiaalinen, ihmisten tapaaminen. Avajaisvieraat sanovat, että täytyy tulla myöhemmin ihan kunnolla katsomaan näyttelyä, avajaisissa ei voi katsoa, koska ne ovat avajaiset.

24. maaliskuuta 2011

Hymy herkässä

Werstaalla on ollut auki pian kuukauden Martti Innasen taidenäyttely nimellä Innasta Suomesta. Esillä on 70 naivistista maalausta 1970-luvulta 2000-luvulle saakka, ihmissusista umpitolloihin. Monissa maalauksissa on esillä nenää kaiveleva kärsänenäinen maaseudun mies tai nainen. 


Näinä päivinä tuntuu, että kaikissa vähänkin virallisissa yhteyksissä puhutaan kulttuurin hyvinvointivaikutuksista. Asiasta on tutkimustietoakin, kulttuuri tuntuu tekevän hyvää sitä harrastaville. Kulttuurin tekijöiden piirissä samainen toiminta taas saattaa aiheuttaa pahoinvointivaikutuksia esim. pienen palkkauksen ja epävarmojen työsuhteiden muodossa. 

Moni poistuu Innasen taulujen ääreltä suu hymyssä. Eräskin rouva totesi, että on koko päivän hyvällä tuulella näyttelyn jälkeen. Moni on myös huokaissut helpottuneena, että kerrankin esillä on taidetta jota ymmärtää. Nämä taitavat olla kulttuurin lyhyen aikavälin hyvinvointivaikutuksia. Näyttely on ollut huippusuosittu. Parhaimpina päivinä sitä on käynyt katsomassa satoja ihmisiä ja näyttelyissä on ollut paljonkin viime vuoden puolella toivomaani säpinää. 

Lähes kaikissa Innasen maalauksissa pilkka kohdistuu maalaistolloihin tai tollouttaan peitteleviin kaupunkilaistuneisiin maalaisiin. Kävijät eivät tunnu tästä loukkaantuvan vaan kuvaus herättää paremminkin mielihyvää, ehkä jopa tunnistamisen kokemuksia. Kaikki, joiden kanssa olen puhunut Innasen näyttelystä, ovat olleet kiinnostuneita, Innanen ei jätä ketään kylmäksi. 

Keskustelin Innasen taiteesta viisaan veljeni kanssa Hesburgerin aterian äärellä ja ihmettelin mikä maalauksissa ihmisiin vetoaa. Hän piti Innasen suosiota täysin luonnollisena.
-       Mä en ainakaan kaipaa mitään katharsista tai ravistelua. Ei taiteen tartte yrittää kyseenalaistaa mun arvoja.
Itse taidan kuulua niihin henkilöihin, jotka eivät pane pahakseen pientä ravistelua. Joillekin juuri Martti Innasen maalaukset tarjoavat ehkä sitä oikeanlaista ravistelua, hyvin positiivisessa mielessä.

28. helmikuuta 2011

Piipahtelijat

Vapaan sisäänpääsyn myötä Werstalla käyminen on muuttunut, tai voisi sanoa, että kävijät käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen. Monet tulevat piipahtamaan. Kerran, kun olin aloittamassa yleisöopastusta, paikalle tupsahti henkilö, joka oli tullut tunniksi, kuluttamaan aikaa ennen kuin auton voi hakea korjaamolta. Toisen kerran eräs rouva tuli vilkaisemaan Pispalan pienoismallia ennen elokuvan päivänäytöstä. Werstaalla siis piipahdetaan. Joskus kävijä saapuu toisen kerroksen näyttelytiloihin, vilkaisee nopeasti ympärilleen ja poistuu. Ei kiinnostanut.

Kerroin eräällä tuttavalleni piipahtelijoista ja hän ihmetteli:
-       Mitä siitä tulee, jos näyttelyistä katsoo vain pienen osa, nehän on kuitenkin rakennettu kokonaisiksi tarinoiksi, mitä ne kävijät sit saa siitä?

Sitähän me emme oikeastaan tiedä, mitä kukin saa irti museokäynnistään. Jotkut kokevat oppineensa uusia asioista, toisen sanovat ehkä viihtyneensä ja jotkut eivät tiedä. Se on ainakin varmaa, että kävijät tuskin kokevat tai omaksuvat näyttelyitä juuri sellaisina, jollaisiksi tekijät ovat ne suunnitelleet. Tuskin lukevat kaikkia tekstejä, tuskin katsovat jokaista esinettä. Onko näyttelykokemus siis hyvä, jos kävijä viettää museossa vaikkapa pari tuntia, ja heikko, jos käynti kestää vain 20 minuuttia?

Maksullisen museokäynnin yhteydessä monelle syntyy tarve suorittaa näyttelyitä, kaikki on katsottava, koska tästä on nyt maksettu. Pahimmillaan tällainen ajattelu voi johtaa esim. 9 tunnin näyttelyelämykseen Louvressa, josta allekirjoittaneella on omakohtaista kokemusta. Vapaan sisäänpääsyn myötä Werstas voi toimia kirjaston lailla. Kukin voi piipahtaa sinne ohikulkumatkallaan ja omaksua haluamansa sisällön ja poiketa ehkä uudelleen. Piipahtelu saattaa tietenkin johtaa siihen, ettei kävijä keskity näyttelyihin, koska on tullut vain piipahtamaan. Uusi käynti paremmalla ajalla saattaa sekin jäädä tekemättä. Tällöin kokemus jää ehkä pintapuoliseksi tavalla, josta tuttavani oli huolestunut.