22. lokakuuta 2012

Sisällissodan haju



Museolehtori veti hihasta ja käski kirjoittamaan ”siitä hajusta” blogiimme. Olin eräässä kahvipöytäkeskustelussa maininnut muutamista esineistä vuodelta 1918, jotka haisivat sanalla sanoen oudolta. Tavalliset museovieraat pääsevät harvoin haistamaan esineitä, sillä 1) varsinaisiin näyttelyihin pääsee vain murto-osa kokoelmien esineistä ja 2) näyttelyissä esineet ovat yleensä vitriineissä, joiden läpi hajut eivät  tunkeudu. Siksi yritän kuvata teille sanoin, mitä aistin isossa kokoelmavarastossamme kaksi viikkoa sitten.

Mainitsemani esineet kuuluivat aikoinaan kolmelle punakaartilaiselle: työmies Fredrik Feldtille, jarrumies Juho Finérille ja asemamies Kustaa Tammisalolle. Heidät teloitettiin Inkoon Västankvarnin metsässä lauantaina 25.5.1918. Kaikki kolme olivat Karjaan Suomalaisen Työväenyhdistyksen jäseniä, Feldt ja Tammisalo jopa sen perustajajäseniä. Miehet olivat samaa ikäpolvea, noin nelikymppisiä, ja naimisissa. Heidät ammuttiin ilmeisesti yhdessä ja haudattiin samaan hautaan, josta esineet löydettiin vuonna 1946, kun hauta avattiin.



Mitä jäi miehistä jäljelle? Feldtiltä jäi – seitsemän lapsen lisäksi – nahkakukkaro ja kolmetoista kolikkoa yhteisarvoltaan markka kuusikymmentäkolme penniä. Nykyrahassa summa olisi karkean arvion mukaan vajaa viisi euroa. (Tilastokeskuksen rahanarvokertoimien mukaan vuoden 2011 euro vastaa vuoden 1918 rahassa noin 0,3488 markkaa.) Tammisalolta ja Finériltä löytyi kolme puuholkkia, pari nappia, piippu, kampa ja kynä. Puuholkkeja tarvittiin ennen vanhaan tupakanpolttoon. Holkki korvasi filtterin eli esti puruja menemästä suuhun. Yleisin holkkitupakka Suomessa oli Tupakkatehdas Fennian ”Työmies”, jonka askien mukana tuli lyhyt holkki. Ehkäpä Feldt, Tammisalo ja Finér vetivät viimeiset savunsa juuri kyseistä merkkiä...

Aistin näiden esineiden värit ennen hajuja. Ilmeisesti kynä on mennyt rikki haudassa, sillä osa esineistä on värjäytynyt violetinsiniseksi. Hajun tunsin vasta piippua lähemmin tutkiessani. En keksi nyt yhtä sopivaa adjektiivia sitä kuvaamaan: voimakas, kostea, kellarimainen, mätä? Joka tapauksessa se ei ollut hyvä haju. Haistatin piippua vielä varmuuden vuoksi vanhemmalle työtoverille, joka vetäisi nenänsä äkkiä pois. Muissakin hautaesineissä oli sama inha haju. Tutkittuani esineet kiedoin ne nopeasti silkkipaperiin, jotta haju ei leviäisi koko varastoon. 



Kun seuraava aamuna tulin museoon, järkytyin. Paikassa, jossa olin esineitä käsitellyt, pörräsi jokaisen kokoelmatyöntekijän painajainen eli tunnistamaton lentävä ötökkä. Oliko se kenties joku pahamaineisista museotuholaisista? Yritin saada sen kiinni vailla tulosta. Ilmoitin hyönteisestä esimiehelleni. Esimies hälytti paikalle ötökkäasiantuntijamme, joka ”hoiti asian” omalla metodillaan – ilmeisesti jollakin hermostomyrkyllä.

Käykääpä tutustumassa Västankvarnissa vuonna 1918 murhattujen työläisten esineisiin osoitteessa www.arjenhistoria.fi. Hakusanaksi käy esimerkiksi ”Västankvarn”. Ja muistakaa, että digitointi –  fyysisen muuttaminen virtuaaliseksi – tekee aina väkivaltaa esineen moniulotteisuudelle. Digitointi ei pysty tallentamaan esineestä kaikkia sen ulottuvuuksia, ei edes kaikkia objektin visuaalisia ulottuvuuksia, hajuista nyt puhumattakaan. Meillä kokoelmatyöntekijöillä on tässä mielessä etuoikeutettu asema: saamme haistaa, koskettaa, nostaa ja tutkia esineitä, joiden kanssa vain harva ihminen pääsee dialogiin. Aistien välittämät tiedot menneisyydestä eivät ole aina miellyttäviä, mutta tärkeitä nämä havainnot ovat. Jos totta puhutaan, paras hetki hautalöytöjen kanssa oli, kun sain paketoida ne. Peittelin esineet  huolella, en ikuiseen uneen, vaan väliaikaiseen lepoon. Milloin nämä esineet näkevät seuraavan kerran valoa? Arvaus: ehkä jo vuonna 2018, mutta viimeistään 2918.

Post scriptum: Tietokirjallisuudessa Tauno Tukkisen Teloittajien edessä: ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918” kertoo Västankvarnin teloituksista sivuilla 109–115. Hänen laskujensa mukaan metsässä teloitettiin yhteensä 64 punaista, suurin osa rivimiehiä. Joukossa oli myös kuusi naista. Teloituksia johtanut sotatuomari Erik Grotenfelt teki itsemurhan 3.4.1919. Jos Wikipediaan on uskominen, Leena Landerin ”Käsky” ja Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran” liittyvät jollakin tapaa Inkoon tapahtumiin. Laitetaan molemmat lukulistalle!

Risto Turunen,
tallentaja