28. helmikuuta 2011

Piipahtelijat

Vapaan sisäänpääsyn myötä Werstalla käyminen on muuttunut, tai voisi sanoa, että kävijät käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen. Monet tulevat piipahtamaan. Kerran, kun olin aloittamassa yleisöopastusta, paikalle tupsahti henkilö, joka oli tullut tunniksi, kuluttamaan aikaa ennen kuin auton voi hakea korjaamolta. Toisen kerran eräs rouva tuli vilkaisemaan Pispalan pienoismallia ennen elokuvan päivänäytöstä. Werstaalla siis piipahdetaan. Joskus kävijä saapuu toisen kerroksen näyttelytiloihin, vilkaisee nopeasti ympärilleen ja poistuu. Ei kiinnostanut.

Kerroin eräällä tuttavalleni piipahtelijoista ja hän ihmetteli:
-       Mitä siitä tulee, jos näyttelyistä katsoo vain pienen osa, nehän on kuitenkin rakennettu kokonaisiksi tarinoiksi, mitä ne kävijät sit saa siitä?

Sitähän me emme oikeastaan tiedä, mitä kukin saa irti museokäynnistään. Jotkut kokevat oppineensa uusia asioista, toisen sanovat ehkä viihtyneensä ja jotkut eivät tiedä. Se on ainakin varmaa, että kävijät tuskin kokevat tai omaksuvat näyttelyitä juuri sellaisina, jollaisiksi tekijät ovat ne suunnitelleet. Tuskin lukevat kaikkia tekstejä, tuskin katsovat jokaista esinettä. Onko näyttelykokemus siis hyvä, jos kävijä viettää museossa vaikkapa pari tuntia, ja heikko, jos käynti kestää vain 20 minuuttia?

Maksullisen museokäynnin yhteydessä monelle syntyy tarve suorittaa näyttelyitä, kaikki on katsottava, koska tästä on nyt maksettu. Pahimmillaan tällainen ajattelu voi johtaa esim. 9 tunnin näyttelyelämykseen Louvressa, josta allekirjoittaneella on omakohtaista kokemusta. Vapaan sisäänpääsyn myötä Werstas voi toimia kirjaston lailla. Kukin voi piipahtaa sinne ohikulkumatkallaan ja omaksua haluamansa sisällön ja poiketa ehkä uudelleen. Piipahtelu saattaa tietenkin johtaa siihen, ettei kävijä keskity näyttelyihin, koska on tullut vain piipahtamaan. Uusi käynti paremmalla ajalla saattaa sekin jäädä tekemättä. Tällöin kokemus jää ehkä pintapuoliseksi tavalla, josta tuttavani oli huolestunut.

17. helmikuuta 2011

Mutta hei, ...

Viime viikonloppuna Werstaalla järjestettiin jälleen Elävän Kirjallisuuden Festivaali, joka tunnetaan kirjainyhdistelmällä EKF. Tämänvuotisen tapahtuman teemana oli karnevaali. Sen tiimoilta tapahtumassa liikuskelivat myös Kirjahäiriköt. Minuakin häiriköitiin alla olevalla kömpelöllä ja lohdullisella runolla.


Tapahtumassa kirjailija Riikka Pulkkinen pohti Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelussa kirjoittamista tavalla, joka voidaan yleistää laajemmin luovaan työhön. Pulkkinen totesi, että valmis kirja on tavallaan aina pettymys. Aikomus ei toteudu siten kuin on kuvitellut tai sellaisena kuin sen on mielessään nähnyt. Molemmat kirjailijat totesivat, että kirjoittaminen ja kirja ovat tässä mielessä ratkaisevasti eri asia. Usein olosuhteiden pakosta muuttunut toteutus on myös parempi kuin alkuperäinen suunnitelma. Usein työnsä tuloksia myös uskaltaa tarkastella vasta jälkikäteen, kun on päässyt irti alkuperäisestä visiostaan. 

Riikka Pulkkisen ajatus tuli mieleeni, kun äsken hain kuivumasta aiemmin tällä viikolla järjestetyn Oma painokuosi-työpajan kankaat. Painotyö ei sujunut aivan mutkattomasti ja lopputulokset eivät vastanneet tekijöiden suunnitelmia. Kuitenkin, kun äsken katsoin kankaita uusin silmin parin päivän tauon jälkeen, ne näyttivät todella hienoilta. Toivon, että myös tekijät ovat tyytyväisiä.