Ei tekstejä

Siis ei tekstejä, ollenkaan. Werstaan vappuna kokonaisuudessaan avautuva päänäyttely Meirän kaupunki on tekstitön. Siinä ei ole esinetekstejä, ei tekstiplansseja eikä kuvatekstejä. Tekstejä tosin on parissa infokioskissa, mutta nekään eivät liity suoraan ympärillä oleviin näyttelyn esineisiin tai valokuviin. Tekstittömyys tekee näyttelykokemuksesta varmasti hieman erilaisen.

Saako museossa istua lattialla?

Niin, saako? Tämä kysymys esitettiin meidän museolehtorille tänään. Kysyjä oli aikuinen ihminen, jolle museossa vierailu ei ollut kovin tuttua. Kysymystä voi pitää aiheellisena. Museoissa on monia asioita, joita ei saa tehdä, herranen aika, nehän ovat museoita eivätkä mitään ... öö huvipuistoja. Esineisiin ei saa koskea, salamalla ei saa kuvata, ruokien ja juomien nauttiminen näyttelytiloissa on kielletty.

On helppoa vastata, että totta kai, totta kai museossa voi istua lattialla. Museot ovat meille kaikille rakennettuja yhteisöllisiä ja elämyksellisiä viihtymisen ja oppimisen paikkoja. On vain rikkaus, jos jollekin tilallisuuden kokeminen vaatii kontaktia lattiapinnan kanssa.  Lattialla istumista museossa ei estä edes näyttelyn valvoja. Esteet istumiselle löytyvät siis enemmänkin potentiaalisen istujan omasta päästä. Tarkemmin ajatellen ehkäpä siitä käyttäytymismallista, jota hän noudattaa. Istujan ohitse kulkeva tutkija tosin saattaa kiinnittää huomionsa lattialla istuvaan henkilöön ja kurtistaa kulmiaan mietteissään. Tutkija ajattelee: Toivottavasti aukipitohenkilökunta tarkkailee tuota erikoisesti käyttäytyvää henkilöä, sehän saattaa kohta vaikka hyökätä särkemään vitriineitä, ihmisistä ei koskaan tiedä.