Hieman yli vuosi sitten Werstaalla luovuttiin pääsymaksuista. Muistan selvästi, että ennen päätöstä epäilin koko ajatusta. Siihen aikaan vielä tuntui, että jonkinlainen raja täytyy olla museoon tullessa. Ajatus siitä, että kuka tahansa voi vapaasti kävellä sisään, tuntui oudolta. Olin oikeassa ja olin väärässä. Kuluneen vuoden aikana ihmisten piipahtelu, kenen tahansa sisään marssiminen ja epämääräinen haahuilu Werstaalla on lisääntynyt. Se on hienoa, kaikkein parasta. Olen ylpeä Werstaasta, olen ylpeä meistä, werstaalaisista.
Olen monesti ajatellut, että Werstaalla pitäisi olla paikkoja, joissa istua ja levähtää, paikkoja joissa voi tavata ja rupatella. Toisaalta olen vetänyt aikuisille monenlaisia työpajoja, jotka ovat olleet aktiivista toimintaa ja osallistumista. Aikuisissa tuntuu olevan aika lailla kahdenlaisia museokävijöitä, toiset haluavat keskittyä näyttelyihin omassa rauhassaan, toiset haluavat jonkun kertomaan ja keskustelemaan. Moni haluaa kokeilla itse ja tehdä käsillä. Monenlaiset käynnit voivat olla yhtä antoisia.
Avaran ryhmissä on Werstaalla vieraillut nuoria, eri ikäisiä aikuisia työttömiä ja mielenterveyskuntoutujia. Olen opastanut todella monenlaisia ryhmiä. Kun olen tavannut kunkin ryhmän, olen aina kysynyt, onko joku aiemmin käynyt meillä. Harva on. Lähtiessään useimmat ovat olleet innoissaan ja aikoneet tulla uudestaan. Tätä käsitystä vahvistavat myös muutamille ryhmille tekemäni nimettömät lomakekyselyt. En laske tätä pelkästään omaksi ansiokseni. Laajasti ottaen useimpien ajatus siitä, mitä on museo ja mitä siellä voi tehdä, on laajentunut. Yksi tärkeä oppi kuluneena vuonna on ollut, että ihmiset on tärkeitä ja kiinnostavia. Ihmisistä saa voimaa.
Avara museon hanketyötekijöiden kanssa olemme useissa tapaamisissa pyöritelleet osallisuuden käsitettä ja keskustelleet siitä, kuka saa tilaa toimia museossa. Kuka saa olla oikeasti osallinen ja aito toimija. Uskallammeko me luovuttaa tilaa muille kuin museoammattilaisille. Kysymys on monesti siitä, uskallammeko luopua asiantuntijuuden roolista ja antaa mahdollisuuden jollekin amatöörille.
Itse en koe olevani asiantuntija, jolle se olisi ongelma. Enemmänkin kysymys on siitä, kuinka museossa voi ja saa toimia. Itselleni hieno oppimisen kokemus oli Naisten päivän juhla viime maaliskuun alussa. Vietimme päivää hyvin värikkäissä ja kansainvälisissä puitteissa, kun annoin varsin vapaat kädet Moniääninen museo -hankkeen kurssilaisille toteuttaa ohjelmaa. Tapahtuman tarjoilut ja ohjelma hoidettiin rennommalla kädellä kuin pedanttina museoihmisenä olisin tehnyt, mutta lopputulos oli onnistunut. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja koko tapahtuma jotain sellaista, jota ilman "moniäänistä" apua en olisi saanut aikaan.
Syksyllä avautunut Ihan epäNormaalia -näyttely on ollut suuri oppimisprosessi. Ennen näyttelyä en tiennyt tuon taivaallista viittomakielestä tai miettinyt juurikaan fyysisen saavutettavuuden ongelmia. Eri tavoin vammaisten ihmisten kohtaaminen jännitti. Nyt osaan tarkastella tiloja aivan eri tavalla ja olen tavannut näyttelyn tiimoilta hyvin erilaisia kiinnostavia ihmisiä. Olen keskustellut viittomakielisten ihmisten kanssa, tavannut kuurosokean ja opastanut mm. näkövammaisten ryhmiä.
Viime vuosi Werstaalla Avara museo -hankkeessa on ollut hyvä ja opettavainen vuosi. Monessa asiassa myös on onnistuttu. Ensi vuonna jatketaan hankkeen raportoinnin kimpussa. Analysointia odottavat kolmen arviointityöpajan videoitu materiaali ja ryhmille tehdyt kävijäkyselyt. Siihen asti; Hauskaa Uutta Vuotta 2012 ja Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti