Naisia työssään

Jokin aika sitten opastin maahanmuuttajien ryhmää Werstaan Meirän kaupunki-näyttelyssä. Kierroksen jälkeen työpajassa kyselin mitä jäi kierrokselta mieleen. Ainoastaan naisista koostuvalle ryhmälle oli jäänyt erityisesti mieleen, että naiset tekivät kaikki työt. Tarkemmin ajatellen huomio tuntuu perustellulta. Näyttely esittelee voittopuolisesti työteliäitä naisia kuten reikäkorttilävistäjättären, puhelunvälittäjän ja tulitikkutehtaan työntekijöitä. Laastinkantajinakin nähdään naisia.

Raskasta, tyypillisesti naisten tekemää työtä oli pyykkääminen. Meirän kaupungissa on esillä valokuvasuurennos, jossa pyykkärit huuhtelevat pyykkejä talvella jäisessä vedessä. Nykyihmiselle työ tuntuu mahdottomalta edes käsittää ja omaa 1100 kierrosta minuutissa linkoavaa konettaan arvostaa aivan uudella tavalla. Tutkimusten mukaan pyykinpesu on nykyäänkin perheissä useimmiten naisten työtä, kun taas miehet, jos taloustöitä tekevät, huolehtivat tiskauksesta.

Erilaisen näkökulman pyykkärin työhön tarjoaa Werstaan kesänäyttely Pekka Halosesta Marja Pirilään, joka esittelee Tradekan taidekokoelmaa. Pekka Halosen maalaus Pyykinhuutoja ajoittuu n. vuoteen 1906. Maalauksessa pyykkäri vääntää rannassa kuivaksi pyykkiä yllään vaaleansininen leninki, joka näyttää aika lailla pyhäleningiltä, esiliinakaan hänellä ei ole. Maalauksessa kuvataan arkista tapahtumaa varsin realistisesti, mutta myös ihannoiden. Halosen ilmaisussa on jopa monumentaalista tyylittelyä, vaikka maalaus onkin varsin pienikokoinen. Työteon kuvaus on alisteinen esteettiselle sommitelmalle, jota myös värien käyttö korostaa.

Piirretään seinään

Werstaalla avattiin ennen juhannusta Kaupunki kynällä- piirustustila. Meirän kaupunki-näyttelyn yhteydessä sijaitsevassa Komuutti-galleriassa on tilaisuus aivan luvan kanssa piirtää seinään. Se on yllättävän mukavaa. Edellisestä kerrasta onkin jo hiukan aikaa. Ajatuksenani tilan suhteen oli, että kävijät voivat halutessaan jatkaa Pispalan mökkien hauskasti rytmittyvää kaaosta seinälle, malliksi sinne on jo liitetty muutama kuva pienoismallin taloista. Toisaalta seinät kutsuvat kommentoimaan Meirän kaupungin aihepiirejä laajemminkin.

Tai niin minä olin ajatellut. Muutamaa mökkiä sinne on toki hahmoteltu, mutta seinille on ilmestynyt myös pulskaa hiirtä jahtaava kissa sekä prinsessa, jonka mekon alta kurkistaa outo, pelottava otus. Ensimmäistä kirkkovenettä vielä odotellaan.

Hankkeessa

Olen keskellä hanketta, tarkemmin sanottuna osahanketta, joka on osa Avara museo- hanketta, joka on osa suurempaa hanketta. Me kaikki tässä pyörivät ihmiset olemme hankeihmisiä. Tällä hetkellä hanke tuntuu enemmänkin aikeelta tai aikomukselta. Tavoitteet ovat korkealla ja siintävät jossain tulevaisuudessa. Täytyy vain uskoa, ettei aikomukseksi jää. Parhaimmillaanhan hanke toimii lähtölaukauksena ja vakiinnuttajana pysyvämmälle toiminnalle. Hankkeisiin kuuluu omanlaisensa hankekieli, josta olen vähitellen alkanut saada ihottumaa. Sen taakse on kovin helppo verhota epävarmuus ja sisällön puute. Hankekieli jää helposti päälle, niin ettei asioista enää osaa puhua muuten.

Eilen tapasin Verkko haltuun – Nätet i besittning- hankkeen ihmisiä, jotka kävivät meillä tutustumassa kahteen tamperelaiseen Avara museo-hankkeeseen. Verkko haltuun on kirjastojen hanke, jonka tarkoituksena on lyhyesti sanottuna parantaa kansalaisten verkkotaitoja, aktivoida ja sitä kautta myös lisätä syrjäytyneiden työllistymistä, tämä siis jokseenkin hankekielellä ilmaistuna. Tapaamisessa olivat siis kirjastoväki ja museoväki, hankeväki, samassa kahvipöydässä. Museot ja kirjastot ovat keskeisiä muistiorganisaatioita, jotka voisivat tavoittaa ihmisiä hyvin laajalti ja joilla voisi olla paljon yhteistä toimintaa. Kovin paljon sitä ei tällä hetkellä ole.

Eilen tapaamani kirjastoväki piti museoissa hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena toiminnallisuutta, joka toteutuu esim. työpajoissa. Itse olen koko kevään ajatellut mielessäni, että museot voisivat olla enemmän kuin kirjastot, avoimia ja vapaita. Kirjastot tarjoavat hienon mahdollisuuden täysin maksutta olla ihmisten kanssa, mutta samalla yksin, tai jopa hypätä yhtäkkiä kirjaston mukavasta tuolista aivan toiseen todellisuuteen.

Minä en ole koskaan päässyt museossa täysin toiseen todellisuuteen, en niin kuin kirjaa lukiessa, jolloin helposti unohtaa kaiken muun. Eräs tuttavani kertoi, että hän oli lomamatkalla etnografisessa museossa uppoutunut aiheeseen niin täysin, että oli museosta poistuessaan unohtanut missä maassa oli. Kadehdin tuota kokemusta.