Oppia ja evästä

Viime aikoina olen käynyt poikani kanssa useamman kerran kahvilassa, joka sijaitsee kivenheiton päässä kodistamme. Kahvila on auki arkisin neljään asti, joten sinne ehtiminen merkitsee meille pientä merkityksellistä hemmotteluhetkeä. Kahvila on erityisesti työmiesten suosiossa edullisen hintatason, hyvien leivonnaisten ja mutkattoman palvelunsa vuoksi. Tuoreen pullaan lisäksi nautin kahvilassa muiden salakuuntelusta. Miesten juttujen aihepiirit liikkuvat havaintojeni mukaan Olli Rehnin EU- politiikasta pienyrittäjien verotukseen ja urheiluun. En ole kuullut heidän puhuvan työasioista.

3-vuotias poikani on kiinnittänyt huomiota kahvilan rekvisiittana käytettyyn vanhaan esineistöön. Hyllyllä tiskin takana on erikokoisia kuparipannuja ja ikkunalaudalla taikinakaukaloita. Tällä viikolla hän huomasi myös ikkunan edessä roikkuvat leipälapiot. Esineiden kautta olemme keskustelleet leipomisesta ja siitä mitä leipomossa tehdään.
- Tuollaisia kahvipannuja ei kukaan enää käytä, poikani sanoi minulle.

Olin ylpeä hänen historiantajustaan ja toisaalta tunsin pienen pistoksen sydämessäni. Hän on oppinut kaikenlaista tärkeää vanhoista esineistä ja leipomisesta kahvilassa eikä museossa. Hänelle museo on äidin työpaikka, jossa voi puuhata kaikkea mukavaa ja ryntäillä suurissa saleissa. Mietin myös, olenko minä sellainen äiti, joka ei jaksa museossa keskustella lapsensa kanssa näyttelyistä. Yritänkö vain saada lapsen viihtymään jollain keinoilla, että saan itse katsoa näyttelyitä rauhassa.

On mukavaa istua kahvilassa puheensorinassa kaikessa rauhassa. Kun ympärillä on vain muutama kiinnostava esine, niitä ehtii myös katsoa kunnolla. Voi ihailla kosketuksesta kiiltäväksi kulunutta puupintaa ja kuvitella kuinka leipuri aamuhämärissä suonikkailla käsillään mätkäisee taikinan kaukaloon. Museoihminen minussa pohtii miltä ajalta esineet mahtavat olla ja onko niitä käytetty kahvilan keittiössä. Samalla olen tyytyväinen, ettei esinetekstejä ole. Mietin, huomaavatko kahvilassa päivittäin käyvät työmiehet esineitä, herättävätkö ne heissä tunteita tai muistoja, merkitsevätkö ne mitään. Toivon, että vanhat esineet kahvilaympäristössä aktivoivat heidän muistijälkiään.

Minulle aktivointia tarjoavat myös lapsen kysymykset. Leipomokeskustelussa mielessäni käyvät Koiramäen talossa- kirjan kuvaukset ja Werstaalla nyt esillä oleva Metsäkansa-valokuvanäyttely. Toimin kai aika tyypillisen äidin tavoin, joka yrittää kaivella hajanaisia tiedonmuruja muististaan ja esittää lapselleen kaikkitietävää aikuista. Kahvilayrityksen kannalta vanha esineistö luo kuvan autenttisuudesta ja vanhasta leipomisen perinteestä; tässä paikassa on leivottu jo 58 vuotta maistuvaa pullaa. Ehkä pullakin maistuu paremmalle, jos ostaja ei epäile, että se on tuotu viime viikolla keskusvarastolta pakasteena ja valmistettu aamulla paistopisteessä.

Oppia ikä kaikki

Olin jokin aika sitten kansainvälisessä konferenssissa, MumAE - Museums meet Adult Educators, jossa käsiteltiin elinikäistä oppimista ja museoita. Monelle konferenssin puhujista elinikäinen oppiminen tuntui tarkoittavan nimenomaan vanhusten saamista mukaan museopalveluiden piiriin. Moni puolusti vanhempien ihmisten oikeutta oppimiseen ja uuden kokemiseen.

Kuka sitten on ikääntynyt, vanhus tai seniorikansalaisen. Eräs puhujista määritti, että ikääntyminen alkaa kun ikä alkaa vaikuttaa työnhakuun. Useille tämä tapahtuu noin neljänkymmenen ikävuoden tietämillä. Määritelmä on varmastikin totta, mutta tuntuu aika hurjalta. Olen siis neljän vuoden päästä jo itsekin ikääntyvä kansalainen, vaikka eläkeikään on vielä tovi.

Kulttuurin hyvää tekevästä vaikutuksesta on viime aikoina ilmestynyt tutkimuksia ja myös tiedotusvälineet ovat varsin hanakasti tarttuneet aiheeseen. Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten, että kulttuuria harrastavat ja sosiaalisesti aktiiviset elävät keskimäärin kolme vuotta pidempään. Varsin usein on myös todettu, että asia perustuu kulttuuriharrastusten sosiaaliseen puoleen. Kulttuuririennoissa kun käydään yleensä porukalla.

Erään kulttuurin suurkuluttajan henkilöauton kojelauta.

Nimim. liimanäppi

Kirjoitin tällä viikolla artikkelia Avara museo hankkeesta Werstaan tulevaan asiakaslehteen. Ajatus ei ollut kirkas ja teksti syntyi kovin tahmeasti. Tekstiin runoilin vanhasta tottumuksesta kuinka näyttelyssä käyntiin yhdistetty työpaja hienolla tavalla syventää elämystä fyysisen kokemuksen kautta. Samalla syntyy itse tehty muisto, jonka voi ottaa kotiin ja jatkaa kokemusta myös museon seinien ulkopuolelle. Ihan tympäisi kirjoittaa jotain noin itsestäänselvää. 

Parina viime päivän olen todennut, että se taitaa olla kuitenkin ihan oikeasti totta. Olen vetänyt parikin työpajaa, joiden jälkeen oma mieli on ollut todella raikastunut ja osallistujat poistuneet tyytyväisen oloisina. Mukavassa työpajassa kun myös ohjaajan ajantaju katoaa ja asiaan uppoutuu aika kokonaisvaltaisesti. Ryhmän onnistuneista tuotoksista voi olla vilpittömän onnellinen.

Puhumme aina hiukan tuhahdellen askartelusta –paskartelusta, vaikka oikeastaan leikkailu, liimailu ja väkertäminen on aika kivaa. Liimaklöntsät sormenpäissä ja Erikeeperin tuoksu ilmassa, siinä on jotain turvallista ja mukavaa. Eilisessä Tekstiilin taika työpajassa teimme hienoja Finlaysonin nostalgisilla froteilla päällystettyjä valokuvakehyksiä.

Syksyn esite ilmestynyt

Werstaan Avaran museon syksyssä on luvassa kaikenlaista mukavaa. Viikoittain järjestetään näyttelykierroksia ja työpajoja. Meirän kaupungin Aune-rouvan iltapäiväkierroksella pääsee tutustumaan kaupungin väkeen ja museokirjapainoon. Metallin hohto-työpajassa valetaan pieni metalliesine ja Tekstiilin taika-kierros johdattaa Finlaysonin nostalgisten froteiden äärelle.

Syksyllä avautuvat näyttelyt Likainen menneisyytemme ja Metsäkansa valottavat suomalaisen arkielämän kehitystä ja puhtauskäsitysten muuttumista savupirtistä suihkusaippuaan. Näyttelyihin liittyvää puheohjelmaa on Likainen menneisyytemme-päivä 25.9. jossa sukelletaan mm. kaivojen ja käymälöiden kulttuurihistoriaan sekä puhtauden mainontaan. Koko perheen tapahtuma Vähän siistiä! valloittaa Werstaan sunnuntaina 24.10. Luvassa on siivouspeli ja ällölimatyöpaja.Tarkemmat tiedot tapahtumista Werstaan nettisivuilta.

Nähdä ja katsoa

Olin viime viikolla Avara museo hankkeen järjestämässä kuvailutulkkauksen koulutuksessa Porin taidemuseolla. Koulutus oli lyhyt mutta innostava. Sain uskallusta ajatella, että meidänkin museossa voitaisiin ehkä toteuttaa näyttelykierroksia kuvailutulkkauksella. Kuvailutulkkauksella tarkoitetaan näkövammaisille suunnattua tapaa sanallistaa visuaalisia asioita, kuten museonäyttelyitä. Koulutuksen vetäjänä toimi itsekin näkövammainen kuvataiteen opettaja ja kuvataiteilija Maarit Hedman.

Kotimatkalla junassa listasin muistikirjaan kaikkea kosketeltavaa ja haisteltavaa, jota Werstaan näyttelyissä on tällä hetkellä mukana. Listasta tuli lopulta aika pitkä. Oli mukava huomata, että muutkin aistit kuin pelkkä näkö on meillä jo otettu huomioon. Makuaistia voi toistaiseksi hemmotella vain museokaupan makeisilla käynnin jälkeen. Tosin Avaran museon Aunen iltapäiväkierroksilla tarjotaan myös kahvia. Koulutuksessa kävi myös hienolla tavalla ilmi, että kuvailu toimii hyvin sekä näkövammaisille, että näkeville. Tai voisi ehkä sanoa, että hyvää kuvailua kuuntelee myös näkevä mielellään. Ne jotka näkevät, eivät välttämättä osaa katsoa.

Hitaasti

Eräs työkaverini oli kesällä hitaan piirtämisen kurssilla. Kurssin otsikko herätti kieltämättä mielenkiintoa. Ehdin jo kuvitella, kuinka kurssilaiset ovat kumartuneina piirustustelineidensä äärelle ja liikuttavat kättään kuin hidastetussa filmissä ja viikon aikana valmistuu korkeintaan yksi pieni piirros. Työkaverini mainitsi, että oli viikon aikana piirtänyt kuvan alumiinikattilasta ja joistain muistakin tavaroista. Vaikka kyseessä oli hitaan piirtämisen kurssi, oli viikon aikana syntynyt useampikin piirustus. Kurssin idea kaiketi oli, että piirtämistä lähestyttiin enemmän valööreitten kautta kuin ääriviivalla. Hitaus on näinä aikoina hyvä asia, downshifting on muodikasta.

Suunnittelin juuri Avaran museon syksyn ohjelmaa Werstaan osalta, näyttelykierroksia, työpajoja ja tapahtumia. Tunnen hengästyväni jo etukäteen syksyn menosta, paljon kaikkea mielenkiintoista on luvassa. Opastuskierroksia suunnitellessa tuntuu usein, että sisältöä kierrokselle täytyy suunnitella enemmän kuin sitä itse asiassa ehditään välittää. Tyhjien, hiljaisien hetkien pelko kai ajaa aikatauluttamaan kierrokset varsin täyteen. Huomaan ajattelevani, että kävijät ehtivät yksin kyllä kuljeskella rauhallisesti ja kuluttaa aikaa näyttelyissä. Kierrosten taas tulee on tehokkaita, jotta kukaan ei ehdi pitkästyä. Jonkinlaisena ihanteena kai pidän aika rivakasti ja määrätietoisesti etenevää kierrosta, jossa tapahtuu vaihtelevia ja yllättäviä asioita oppaan johdolla.
Puhenopeudesta tai ylipäätään kierroksen nopeudesta olen saanut hyvän muistutuksen opastaessani maahanmuuttajien ryhmiä. Heidän kanssaan olen vanhasta muistista aloittanut normaalilla puhevauhdilla ja jo alle minuutissa on käynyt selväksi, että täytyy hengähtää syvään ja aloittaa alusta. Täytyy puhua erittäin hitaasti ja selkeästi sekä miettiä todella tarkasti mitä aikoo sanoa. Tahti hidastuu entisestään, kun ryhmän kanssa yhdessä jäädään pohtimaan mikä on tukki ja mitä se voisi olla englanniksi tai venäjäksi.

Millainen voisi sitten olla museokierros hitaan piirtämisen hengessä? Jotenkin kiehtova ajatus olisi kiinnittyä vain yhteen esineeseen tai yhteen kohtaan näyttelyssä. Voisiko työväen historian kertoa vaikkapa Meirän kaupunki-näyttelyn pyykkipaljun äärellä tai pysähtyä vain James Finlaysonin raastinkoneen vierelle kertoilemaan Tampereen tekstiiliteollisuuden synnystä ja hiipumisesta. Siitä laajoja kaaria ja koukkauksia tehden. Yhdessä kohtaa seisominen toki vaatisi kovaa luottoa oppaan karismaan, ehkä jopa teknisiä apuja pelkän persoonan lisäksi. Tai voisin yrittää rakentaa kierroksen myös sen kattilan ympärille, joka Werstaalta löytyy Työväen osuuskaupan hyllystä. Se on kuparia.

… was here

Hyvin remontoidun kesän jälkeen on mukava palata töihin. Loman aikana en käynyt lähelläkään työpaikkaa ja ajatukset liikkuivat täysin muissa maailmoissa. Vielä alkukesästä mielen päällä pyörineet asiat tuntuvat kovin vierailta ja osa silloisista ongelmista on ratkennut kuin itsestään.

Töihin palatessa piipahdin myös Werstaan näyttelyissä. Kävin vilkaisemassa erityisesti Kaupunki kynällä-piirustustilaa, jonka laitoin alulle viimeisinä työpäivinä ennen lomaa. Seiniin oli raapusteltu suoria kommentteja ja piirrelty monenlaisia hahmoja. Piirrosten sijaan kävijöillä tuntui kuitenkin olleen erityinen tarve kirjoittaa, hei mäkin olin täällä!