Siis ei tekstejä, ollenkaan. Werstaan vappuna kokonaisuudessaan avautuva päänäyttely Meirän kaupunki on tekstitön. Siinä ei ole esinetekstejä, ei tekstiplansseja eikä kuvatekstejä. Tekstejä tosin on parissa infokioskissa, mutta nekään eivät liity suoraan ympärillä oleviin näyttelyn esineisiin tai valokuviin. Tekstittömyys tekee näyttelykokemuksesta varmasti hieman erilaisen.
Ortodoksisen kirkkomuseon museolehtori Marja Louni kirjoitti blogissaan Museolehtori tilittää, osittain samasta asiasta. Hän kirjoittai kuinka taidenäyttelyitä voi katsoa vapaammin ennen kuin teoslaput on kiinnitetty. Usein näyttelyitä tulee katsottua vaikkapa esinetekstien kautta. Ensin tulee lukeneeksi tekstin ja vasta sitten katsoneeksi esineen johon se liittyy. Kun tekstejä ei ole, voisi ajatella, että havainto itse esineestä on vahvempi. Pian siis näemme kuinka paljon sanallista informaatiota kävijät haluavat. Täyttyykö lipunmyynti vihaisista tekstejä vaativista museokävijöistä. Kun esinetekstit ja kuvatekstit puuttuvat, on pakkokin keskittyä näyttelyn objekteihin. Näyttely voidaan nähdä kokonaisuutena, jossa aidot objektit olemassaolollaan ovat voimakkaan todistusvoimaisia ja kertovia. Niihin liitetyt tiedot ovat vain selittäviä lisätietoja, jotka toki voivat avata esineen merkityksen kokonaan tai antaa tarvittavia lisätietoja sen havaitsemisessa.
Edellisen kerran pohdiskelin museon esteettömyyttä istumisen kautta. Tekstittömyys on myös omalla tavallaan esteettömyyttä. Kirjoitetun tekstin lukeminen on kuitenkin vain yksi tapa saada informaatiota. Eilen olin palaverissa, jonka aiheena olivat maahanmuuttajat ja heille suunnatut kulttuuripalvelut. Joku osallistujista mainitsi, että monesti maahanmuuttajalle annetaan käteen esite, lue tuosta, vaikka he haluaisivat tavata ihmisen. Sama koskee varmasti myös syntyperäisiä suomalaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti