Mutta hei, ...

Viime viikonloppuna Werstaalla järjestettiin jälleen Elävän Kirjallisuuden Festivaali, joka tunnetaan kirjainyhdistelmällä EKF. Tämänvuotisen tapahtuman teemana oli karnevaali. Sen tiimoilta tapahtumassa liikuskelivat myös Kirjahäiriköt. Minuakin häiriköitiin alla olevalla kömpelöllä ja lohdullisella runolla.

Tapahtumassa kirjailija Riikka Pulkkinen pohti Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelussa kirjoittamista tavalla, joka voidaan yleistää laajemmin luovaan työhön. Pulkkinen totesi, että valmis kirja on tavallaan aina pettymys. Aikomus ei toteudu siten kuin on kuvitellut tai sellaisena kuin sen on mielessään nähnyt. Molemmat kirjailijat totesivat, että kirjoittaminen ja kirja ovat tässä mielessä ratkaisevasti eri asia. Usein olosuhteiden pakosta muuttunut toteutus on myös parempi kuin alkuperäinen suunnitelma. Usein työnsä tuloksia myös uskaltaa tarkastella vasta jälkikäteen, kun on päässyt irti alkuperäisestä visiostaan. 

Riikka Pulkkisen ajatus tuli mieleeni, kun äsken hain kuivumasta aiemmin tällä viikolla järjestetyn Oma painokuosi-työpajan kankaat. Painotyö ei sujunut aivan mutkattomasti ja lopputulokset eivät vastanneet tekijöiden suunnitelmia. Kuitenkin, kun äsken katsoin kankaita uusin silmin parin päivän tauon jälkeen, ne näyttivät todella hienoilta. Toivon, että myös tekijät ovat tyytyväisiä.

Harmaa kasa

On kulunut jo kuukausi siitä, kun viimeksi ehdin kirjoittamaan Werstaan Avaran tapahtumista. Olen lähes koko tammikuun ollut kaivautuneena suureen harmaaseen kasaan, jonne ei ole pilkahdellut mitään innostavaa kuin satunnaisesti. Kasa on nimeltään hankkeen hallinto, tai byrokratia tai raportti tai hakemus – itse asiassa kaikkia noita. Olen päiväkausia vain suorittanut erilaisia laskutoimituksia ja kirjannut niitä excel-taulukkoon. Olen ollut itkun partaalla, kiroillut ja riemuinnut. Keskeistä kielenkäyttöä ovat olleet sanat: tositenumero, omarahoitusosuus ja seurantaraportti. 

Harmaasta kasasta huolimatta Werstaan Avaran kevään 2011 esite on saatu jakoon. Viime viikolla avautui Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttely, jonka tiimoilta olen syönyt varsinkin Linkosuon rievää usein ja hartaasti. Huomenna aloitan Rieväkierroksen nimellä opastukset näyttelyyn ja kierroksen jälkeen tietenkin otetaan kahvin kanssa pala rievää. 

Ehkäpä johtuen harmaasta kasasta ajauduin viime viikolla useamman kerran keskusteluun matematiikasta ja erityisesti pitkän matematiikan opiskelusta.

- Sähän olet lukenut pitkän matikan, työtoverini huomautti eräänä päivänä, kun tuskailin taas laskujen kanssa. Ehätin heti huomauttamaan, että prosenttilaskua on varmaan opeteltu jo ala-asteella. Työtoverini myös mainitsi, että olen joskus suorastaan kehuskellut pitkän matematiikan opinnoilla. Tuon kehuskelun on täytynyt olla vähintäänkin leikkimielistä. Olen kyllä suorittanut pitkän matematiikan, mutta todella rimaa hipoen.

Toisen kerran matematiikkakeskustelu alkoi yllättäen eräänä iltana työväenopiston ryhmässä. Laskemista kun saattaa tarvita vaikkapa lasitöissä. Työväenopiston ryhmäläiset olivat yhtä mieltä siitä, että matematiikan opiskelun koulussa pitäisi olla sidottu käytännön esimerkkeihin, niin se olisi kiinnostavampaa. Taidan olla tällä hetkellä niin voimakkaasti sidottu excel-taulukoihin ja tamperelaiseen perinneherkkuun, että ne seuraavat minua kaikkialle. Kunhan saan laskut tältä erää laskettua, pääsen siirtymään Avaran seuraavien sisältöjen pariin eli Oma painokuosi-työpajan kehittelyyn.

Säpinää tulevalle vuodelle

Avara museo hankkeen viimeinen opastus tältä vuodelta on ohi. 26 ihmistä oli saapunut Aunen iltapäivänkierrokselle tutustumaan Meirän kaupunkiin. Werstas luopui viime viikolla pääsymaksuista ja siitä asti on museossa riittänyt vilskettä. Näyttelykerroksessa käy mukava säpinä, jonka toivomme vielä kiihtyvän ensi vuonna. 

Olen suunnittelemassa ensi kevään ohjelmaa. Päässä on hajanaisia ideoita ja ajatuksen tynkiä, jotka täytyisi jalostaa toimivaksi käytännöksi. Kevään uusiin näyttelyihin liittyvät sisällöt ovat vielä työn alla. Tammikuussa avautuu Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttely. Yhdeksän eurooppalaisen museon kanssa yhteistyössä tehty näyttely kertoo suhteestamme ruokaan. Näyttely on samaan aikaan esillä myös Ruotsissa, Tanskassa, Virossa, Skotlannissa, Tsekissä, Sloveniassa, Portugalissa ja Unkarissa. Näyttely vie myös tamperelaisen rievän eurooppalaiselle ruokakartalle.  Vaikuttaa siltä, että minunkin täytyy opetella leipomaan rievää, mutta mikä on se oikea rieväresepti?

Maaliskuussa Werstaalle saapuu Martti Huuhaa Innasen taidetta näyttelyyn Sata Innasta. Maalaukset kuvaavat osuvalla tavalla suomalaisuutta peräkylissä ja kaupungeissa. Näyttelyssä saa kulkea karvalakki päässä ja nenää voi kaivaa Innasen hahmojen tapaan.

Ainakin Metallin hohto työpaja valutöineen tulee jatkumaan, varmaan myös Aune jatkaa kierroksiaan. Keväällä jatkuu myös jossain muodossa työpaja museokirjapainossa. Aiomme puuhailla myös froteen kanssa. Tekstiiliteollisuusmuseon tämän vuoden vaihtuvaan näyttelyyn Puutarhasta matkaan olemme ideoineet painokangastyöpajaa, joka hyödyntäisi Tekstiiliteollisuusmuseon upeita kankaita ja koneiden kiehtovaa muotokieltä. Paljon on vielä suunnittelematta ja työpajat odottavat tekijöitään.

On tullut aika kiittää tästä vuodesta ja toivottaa ensi vuodeksi vielä parempaa meininkiä!

Werstas luopuu pysyvästi pääsymaksuista

Työväenmuseo muuttui astetta avarammaksi kun museo luopui pääsymaksuista 21.12.2010 alkaen. Vapaan sisäänpääsyn avulla halutaan taata museopalvelujen saavutettavuus kaikille tulotasoon tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Pääsymaksuttomuuden myötä kynnys tulla tutustumaan näyttelyihin ja viettämään aikaa museossa on entistä matalampi.

Werstas haluaa omalla toiminnallaan ehkäistä ihmisten syrjäytymistä ja yhteiskunnan eriarvoistumista. Eväitä henkiseen hyvinvointiin myös niille, joiden taloudelliset resurssit kulttuurista nauttimiseen ovat rajalliset. Museo voi olla jatkossa enemmän myös kohtauspaikkana, jonne ihmisten on helppo tulla viettämään aikaa, tapaamaan ystäviä ja nauttimaan monimuotoisesta kulttuurista maksutta. Ilmainen sisäänpääsy Werstaalle kattaa kaikki museon näyttelyt. Tällä hetkellä avoinna ovat Meirän kaupunki, Metsäkansa, Likainen menneisyytemme, Tekstiiliteollisuusmuseo ja Höyrykonemuseo

Tässä tulee hirmuinen Rölli…

-    Se meni vähän semmoseksi röllipedagogiikaksi, veljeni sanoi eilen kuvatessaan erästä opetustilannetta.

Hän oli itse toiminut opettajana eikä pitänyt kyseistä opetustuokiota kovin onnistuneena. Veljeni on 1980-luvun lapsia ja oli aikanaan kova röllifani. Tästä syystä myös minä olen kuunnellut kaikki Rölli-kasetit läpi lukuisia kertoa perheemme automatkoilla. Veljeni liitti toiminnan Rölliin lähtien ajatuksesta, että opettaja ja oppilas oppivat samaa asiaa eli opettaja opetteli asiaa itsekin opettaessaan. Hän liitti ilmiön nimenomaan Rölliin, koska hänen mukaansa kyseisen peikon suosio lasten keskuudessa perustui siihen, että Rölli ei tiennyt asioita, jotka esitteli tietävänsä. Hän oli samalla hieman lapsi ja hieman aikuinen.

Museon työpajoissakin on joskus ripaus röllipedagogiikkaa. Kävijä saapuu työpajaan ennakkoon tarjotun kuvauksen perusteella. Hänen käsityksensä tulevasta on jotain ihan muuta kuin mitä todellisuudessa on tarjolla. Työpajan ohjaaja taas pyrkii vastaamaan tulijan odotuksiin ja pyrkii ehkä etsimään ratkaisumallia suunnalta, joka on hänelle outo. Kauniisti tätä haparoivaa toimintaa voisi kutsua myös yhdessä oppimiseksi, se saattaa tosin tuntua röllipedagogiikalta.

Raastinkone

Werstaalla sijaitsevasta Tekstiiliteollisuusmuseosta on tekeillä opaskirja, jonka kokoamisvaiheessa museota tulee tarkasteltua hiukan uudella tavalla. Museon aarteisiin kuuluu Finlaysonin tehtaan perustajan James Finlaysonin 1820-luvulla rakentama raastinkone, joka oikeutetusti on mukana opaskirjassa. Kone liittyy puuvillan ensimmäisiin käsittelyvaiheisiin tehtaalla. Puuvilla saapuu tehtaalle tiukkaa puristettuna paalina, joka täytyy möyhentää ja pöyhiä kuohkeaksi ennen jatkokäsittelyä, samalla siitä poistetaan siemeniä ja muuta roskaa. Raastinkone siis raastaa puuvillaa, mutta ei tee raastetta, vaikka niinkin saattaisi luulla.

Jostain syystä minulla on vaikeuksia ottaa konetta ihan vakavasti. Tai toisin sanoen, se laittaa mielikuvituksen liikkeelle aivan eri tavalla kuin museon muut koneet. Joskus iltasatuja lukiessa on tullut mieleen, että raastinkone voisi olla myös Tatun ja Patun rakentama vähän kotikutoinen ja erikoinen keittiökone. Raastinkoneella on aika julmannäköiset hampaat ja ulkoneva leuka. Tatun ja Patun päästessä vauhtiin raastinkoneen kanssa, ei lopputuloksena varmaan olisi mitään tavanomaista kuten porkkanaraastetta. Ehkäpä raasteeksi joutuisivat laajemminkin kaikenlaiset keittiötavarat, esim. Tupperware- ja tiskirättiraaste voisi olla kiinnostavaa.

Oppia ja evästä

Viime aikoina olen käynyt poikani kanssa useamman kerran kahvilassa, joka sijaitsee kivenheiton päässä kodistamme. Kahvila on auki arkisin neljään asti, joten sinne ehtiminen merkitsee meille pientä merkityksellistä hemmotteluhetkeä. Kahvila on erityisesti työmiesten suosiossa edullisen hintatason, hyvien leivonnaisten ja mutkattoman palvelunsa vuoksi. Tuoreen pullaan lisäksi nautin kahvilassa muiden salakuuntelusta. Miesten juttujen aihepiirit liikkuvat havaintojeni mukaan Olli Rehnin EU- politiikasta pienyrittäjien verotukseen ja urheiluun. En ole kuullut heidän puhuvan työasioista.

3-vuotias poikani on kiinnittänyt huomiota kahvilan rekvisiittana käytettyyn vanhaan esineistöön. Hyllyllä tiskin takana on erikokoisia kuparipannuja ja ikkunalaudalla taikinakaukaloita. Tällä viikolla hän huomasi myös ikkunan edessä roikkuvat leipälapiot. Esineiden kautta olemme keskustelleet leipomisesta ja siitä mitä leipomossa tehdään.
- Tuollaisia kahvipannuja ei kukaan enää käytä, poikani sanoi minulle.

Olin ylpeä hänen historiantajustaan ja toisaalta tunsin pienen pistoksen sydämessäni. Hän on oppinut kaikenlaista tärkeää vanhoista esineistä ja leipomisesta kahvilassa eikä museossa. Hänelle museo on äidin työpaikka, jossa voi puuhata kaikkea mukavaa ja ryntäillä suurissa saleissa. Mietin myös, olenko minä sellainen äiti, joka ei jaksa museossa keskustella lapsensa kanssa näyttelyistä. Yritänkö vain saada lapsen viihtymään jollain keinoilla, että saan itse katsoa näyttelyitä rauhassa.

On mukavaa istua kahvilassa puheensorinassa kaikessa rauhassa. Kun ympärillä on vain muutama kiinnostava esine, niitä ehtii myös katsoa kunnolla. Voi ihailla kosketuksesta kiiltäväksi kulunutta puupintaa ja kuvitella kuinka leipuri aamuhämärissä suonikkailla käsillään mätkäisee taikinan kaukaloon. Museoihminen minussa pohtii miltä ajalta esineet mahtavat olla ja onko niitä käytetty kahvilan keittiössä. Samalla olen tyytyväinen, ettei esinetekstejä ole. Mietin, huomaavatko kahvilassa päivittäin käyvät työmiehet esineitä, herättävätkö ne heissä tunteita tai muistoja, merkitsevätkö ne mitään. Toivon, että vanhat esineet kahvilaympäristössä aktivoivat heidän muistijälkiään.

Minulle aktivointia tarjoavat myös lapsen kysymykset. Leipomokeskustelussa mielessäni käyvät Koiramäen talossa- kirjan kuvaukset ja Werstaalla nyt esillä oleva Metsäkansa-valokuvanäyttely. Toimin kai aika tyypillisen äidin tavoin, joka yrittää kaivella hajanaisia tiedonmuruja muististaan ja esittää lapselleen kaikkitietävää aikuista. Kahvilayrityksen kannalta vanha esineistö luo kuvan autenttisuudesta ja vanhasta leipomisen perinteestä; tässä paikassa on leivottu jo 58 vuotta maistuvaa pullaa. Ehkä pullakin maistuu paremmalle, jos ostaja ei epäile, että se on tuotu viime viikolla keskusvarastolta pakasteena ja valmistettu aamulla paistopisteessä.