Kaupunki toisin linssein I

Luin jutun lonkkailijasta eli pitkällä laudalla Helsingin katuja kulkevasta naisesta, joka hehkutti kaupungin näyttäytymistä aivan uudenlaisena huvipuistona. Toisessa lehtijutussa parkouria harrastava nuorimies kertoi miten paljon harrastus on vaikuttanut hänen tapaansa nähdä ympäristönsä. On mielettömän monta tapaa nähdä ympärilleen.

Hauskoja esimerkkejä on tullut vastaan useita suunnitellessani sunnuntaille Tampereen päivän ohjelmaan Voimakas Tampere-kaupunkikierrosta. Voima oli edistysmieliseen osuustoimintaan kuulunut osuuskauppa. Voimalla oli kaupungin alueella kymmenittäin kauppoja, parikymmentä ravintolaa, leipomo, meijeri ja monia muita toimintoja.

Tammelan voiman myymälä Tampereella 1980-luvulla. Kuvaaja Veikko Seppänen.

Yksi Voiman ravintoloista toimi Puutarhakadulla hienossa 1960-luvun arkkitehtuuria edustavassa rakennuksessa. Samassa talossa oli pitkään myös kommunistisen puolueen piirijärjestö. Kuten arkkitehti Jorma Mukala mainitsee kirjassaan Metso Voima Tuulensuu, on sali varmasti kuullut tiukkoja stalinistisia linjanvetoja. Mukalan kirjan ilmestymisen aikaan vuonna 1999 paikassa oli L.A.Garage-niminen  musiikkiravintola. Nyt paikalla on ns. sedula, joka mainostaa itseään yöhuvipuistona. Niin, kaupungin voi nähdä monenlaisin silmin ja monenlaisena huvipuistona.

Voimakas Tampere- bussikierros Tampereen päivänä 30.9. klo 11 ja 14.

Lisätietoja:Tampereen päivän ohjelma

Hanna Yli-Hinkkala, museolehtori

Kesäistä froteeaskartelua

Näyttelytiloissa on kesäkuukausina viileää, tänä kesänä jopa tarpeettoman viileää, kun hellettä ei ole ollut aivan kiusaksi asti. Kesän ajaksi rakensimme Werstaan työpajatilaan Kangaskamarin, josta kirjoitinkin toukokuussa. Se on ollut suosittu ja moni on istunut väkertämässä froteeruusuketta tai tekemässä ompelukuvia. Asiakkailta on jälleen kerran saatu palautetta siitä, kuinka mukavaa on kun pääsee tekemään itse. Kangaskamarissa on myös kerätty kirjaan tekstiilimuistoja ja moni on niitä jakanutkin.  

I have made a Terry rose together with my 6-year old daughter. It brought back memories of how I made summer dress for one of my dolls as a child. Later when I was older I once cut into to my mothers tablecloth while I was making a pair of new trousers for myself! Thanks for this nice activity, my daughter is really proud of her rose. 

Oli ihastuttavaa nähdä, että Suomessa on osattu kaikkea tarpeellista arkeen ja juhlaan. ostin itselleni Tampereelta 1958 ARAVA- verhokangasta, jota edelleenkin voi käyttää verhona tai pöytäliinana. Se palauttaa nuoruusmuistoja.

Kangaskamari on avoinna Werstaalla 2. kerroksessa vielä kuluvan viikon loppuun eli 26.8.2012 saakka. 

Leivinjauheesta leninkeihin – OTK:n kiehtova historia

Olen työskennellyt puolitoista vuotta Työväenmuseo Werstaalla opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamassa Teollisen Suomen muistot -digitointihankkeessa, jossa tehtävänäni on ollut luetteloida Osuustukkukaupan laajaa ja monipuolista negatiivikokoelmaa. Nyt kun hanke lähenee loppuaan, on aika katsoa taaksepäin ja koota yhteen hienosti onnistunutta, mielenkiintoista projektia. Enpä arvannut työssä aloittaessani, miten syvälle Osuustukkukaupan teollisuuslaitosten jokapäiväiseen elämään pääsisin negatiivien kautta sukeltamaan.

Osuustukkukauppa (OTK) oli edistysmielisen osuustoimintaliikkeen kaupallinen keskusjärjestö, jolla oli tuotantoa useilla eri teollisuuden aloilla. OTK dokumentoi toimintaansa järjestelmällisesti ja sen kuvakokoelma koostuu noin 142 000 negatiivista. Tämä huikea kuvamäärä pitää sisällään kuvia OTK:n tehtaiden jokapäiväisestä elämästä, tuotteista, tehdasrakennuksista, osuusliikkeiden myymälöistä ja työntekijöiden virkistystoiminnasta. Osa kuvista on mainoskäyttöön otettuja ja esimerkiksi muotikuvia on runsaasti.

Käsivoidetta pakataan OTK:n teknokemiallisella tehtaalla vuonna 1948, kuvaaja Atte Hyvärinen.

Projektin aikana olen luetteloinut noin 6500 kuvaa. Näiden kuvien myötä olen päässyt tutustumaan margariinin, käsivoiteen ja lukemattomien muiden tuotteiden valmistusprosesseihin, ihastelemaan 1900-luvun alkupuoliskon vaatemuotia, kurkistamaan OTK:n vaatetus- ja monien muiden tehtaiden työsaleihin, seuraamaan tuotantolaitosten työntekijöiden järjestämiä värikkäitä tapahtumia, asioimaan osuusliikkeiden myymälöissä ja seuraamaan millaisia kansainvälisiä vieraita OTK:ssa vieraili. Eivätkä edellä luettelemani asiat ole kuin pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea olen kuvista päässyt näkemään ja oppimaan! 

Erityisen hienoa projektissa on ollut se, että digitoidut kuvat eivät ole jääneet yksin museon väen käyttöön, vaan ne ovat tulleet suoraan yleisön katseltaviksi Arjen historia -tietokantaan www.arjenhistoria.fi Urakkani päätän siis hyvillä mielin. Toivottavasti tulevaisuudessa   selvitetään vielä millaisia aarteita löytyykään niistä tuhansista negatiiveista, jotka jäävät laatikkoihin odottamaan skannausta ja luettelointia. Lopuksi kuva OTK:n kesänviettopaikassa Päivärannassa vuonna 1944 järjestetystä naisten uimakoulusta, kuvaaja Atte Hyvärinen. Sen myötä oikein aurinkoista ja museorikasta kesää kaikille!

Annika Nieminen, projektitutkija

Kangaskamari

Valmistelemme työpajatilaan kesäksi Kangaskamaria, joka liittyy Werstaalla sijaitsevaan Tekstiiliteollisuusmuseoon. Kangaskamarista tulee vanhoille tekstiileille pyhitetty pieni huone, jossa kaikkeen saa koskea. Siellä saa hypistellä, askarrella ja lueskella lehtiä ja kirjoja sekä selailla eri tehtaiden mallikirjoja. Kamarissa myös kerätään tekstiileihin liittyviä muistoja. Kokonaisuuden työstäminen on jälleen aika käsityövaltaista homma ja tuo esiin museotyön moninaisuuden hienolla tavalla. Tätä kirjoittaessani työtilassa kuuluu tasainen ompelukoneen hyrinä kun tilaan tulevia istuintyynyjä päällystetään froteella. On myös mukavaa tehdä vaihteeksi täysin toiminnallista tilaa eikä näyttelyä. Tavoitteena on visuaalisesti houkutteleva kokonaisuus, jossa voisi viihtyä tovin museokäynnin lomassa. 

Kangaskamarin suunnitelmaluonnos, tulkaapa vilkaisemaan minkälainen siitä sitten tuli.

Olemme saaneet kamariin hypisteltäväksi Finlaysonin kokoelmasta vanhoja tehtaan näytepaloja. Niissä on vielä monissa tallella tarralappu, josta käy ilmi kankaan valmistusvuosi, loimilangan ja kudelangan ominaisuuksia sekä muita yksityiskohtia kankaasta, jotka ehkä vain asiantunteva käsittelijä ymmärtää. Kamarin tekstiilit ovat Finlaysonin tehtaan kokoelman käyttökokoelmasta, joka taas kuuluu Vapriikin kokoelmiin. Kankaiden valinta on ollut hienoa ja elämyksellistä. Hetkittäin olen voinut tuntea itseni todella etuoikeutetuksi saadessani hipelöidä vanhoja kankaita. Aiemmin hehkuttamani retrosohva on myös päässyt taas käyttöön. 

Kenkää kaikille !

Huh, nyt on helpottunut olo. Vuoden työsarkani lepää tiivistettynä näyttelyyn Werstaan Komuutti-näyttelytilassa. Viime keskiviikon avajaisten jälkeen olo on ollut uskomaton – tämä homma oli todella nyt tässä! 

Olen viime syksystä saakka notkunut Hervannan ammattiopiston ensi vuonna lopetettavan jalkinelinjan tiloissa tekemässä nykypäivän dokumentointia. Olen valokuvannut, raahannut toisten linjojen opiskelijoita valokuvaamaan, videoinut, haastatellut, pällistellyt ja ihmetellyt, kysellyt typeriä ja häirinnyt varmasti joka ikisen työntekoa. Homma on ollut osa pedagogista Mestariduunari-hanketta, jossa työskentelen museolehtorina.

Olen kohdannut huikeaa kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä ja saanut yhä uudelleen kuulla, mitä se pinkominen nyt olikaan, kun olen sen taas kerran unohtanut. Olen saanut jutella ihanien nuorten naisten kanssa tulevaisuudesta, opiskelusta, käsityöammatin ihanuudesta, suunnittelutyöstä ja siitä miltä tuntuu kun jotakin syntyy tyhjästä, oman idean pohjalta. En enää katso omia popojanikaan kuin ennen. Nyt minulla on jokin käsitys siitä, mitä kaikkea kengän teko vaatii. Se on prosessi jossa ihmiskättä ei voi ehkä koskaan täysin korvata koneilla. 

Mestariduunari-hankkeeni rahoittajataho Palkansaajasäätiö toivoi, että tämä kolmivuotinen projekti auttaisi ammattiin opiskelevia vahvistamaan heidän ammatti-identiteettiään ja ylpeyttä omasta työstä, museopedagogisin keinoin. Aika isoja sanoja, mutta tallennushankkeessa tuli hetkittäin sellainen tuntuma, että tässähän se oikeastaan on, juuri se mitä lähdettiin hakemaan.

Uskoakseni se, että näkee itse tekemänsä kengät tai laukun museon vitriinissä vahvistaa opiskelijan ajatusta siitä, että omalla työllä merkitystä. Se mitä jalkinelinjan arjessa tehdään, on niin tärkeää, että se kelpaa vaikka museoon. Vaikka linja nyt loppuukin, niin nämä työt, kuvat ja haastattelut ovat ikuisesti täällä museossa arkistoituna. Ne eivät katoa ajan hampaan kourissa. Olen ehkä onnistunut ujuttamaan palasen museotietoutta ja – innostusta opiskelijoihin ja ehkä myös saanut välitettyä ajatusta, että huomisen historia on jotain mitä tapahtuu juuri nyt. Ehkä tärkeintä on ollut kuitenkin se, että olen kokenut kenkälinjan opettajan ja tyttöjen kanssa tämän projektin myötä aidon kohtaamisen. Museo on tullut ulos kuorestaan ja kävellyt sinne missä tapahtuu, sinne missä ovat elämä ja nuoret.

Karoliina Suoniemi, museolehtori

Karoliina Suoniemi työskentelee museolehtorina Palkansaajasäätiön rahoittamassa Mestariduunari-hankkeessa, jossa kehitetään museo-opetusta ammattiopiskelijoille. Hän jää kuluvan viikon jälkeen äitiyslomalle.

Pimeä kahvila valaisi mieliä

Pimeä kahvila oli museolla järjestetyn AistiMUS-tapahtuman ohjelmassa nyt keväällä sekä aiemmin viime syksynä. Periaatteessa se on kuin mikä tahansa kahvila, mutta kokonaan ilman valoa. Kahvilaan kuljettiin valolukon eli kaksien valoa läpäisemättömien kankaiden välistä. Kahvilassa henkilökunta ohjasi heti ovella ja neuvoi kaikessa. Henkilökuntana toimivat Tampereen seudun näkövammaisten yhdistyksen vapaaehtoiset.

Kahvilassa otettiin tiskiltä kahvia, teetä tai mehua sekä pullaa tai keksiä. Varsinkin kuumien juomien ottaminen pumpputermoksesta mukiin oli monen mielestä pimeässä jännää. Ja mistä tietää, että mukissa on riittävästi kahvia? Kun annos oli valmiina, sen kanssa suunnistettiin pöydän ääreen. Pöydissä oli myös pistekirjoja luettavaksi.

Pimeässä kahvilassa kävi kevään tapahtumassa suunnilleen sata ihmistä. Lähes kaikki pimeässä kahvitelleet pitivät kokemusta vahvana ja kokivat oppineensa uutta ”nyt vasta tajuan, millaista olisi elää näkemättä mitään”. ”Odotin milloin silmä tottuu, mutta sitä ei tapahtunutkaan”.

Toimiminen ilman näköaistia aiheutti monia muutoksia ”puhuimme toistemme päälle kuin italialaiset, kun emme nähneet toisiamme”. Hajut, maut ja äänet korostuivat. Tavallinen kahvikin maistui ihmeellisen hyvälle.

Olo pimeässä arvelutti etukäteen ja aluksi pimeys saattoi tuntua ahdistavalta, mutta sitten olikin ihan mukavaa ja turvallista. Erilaista oli myös luottaa toiseen ihmiseen, antautua opastettavaksi ja ohjattavaksi.

”Tämä oli jännin kahvila ikinä”.

Hanna Yli-Hinkkala, museolehtori

Aherrus aukion laidalla jatkuu

Tätä blogia on päivitetty vaihtelevalla tiheydellä jo helmikuusta 2010. Aihepiirit ovat tähän asti liikkuneet yleisötyön moninaisissa kysymyksissä. Olen kirjoittanut blogia osana Avara museo- hanketta, jonka erityisenä kohderyhmänä Werstaan osalta ovat olleet työttömät. Hanke on päättymässä kesällä ja sen tulokset jatkuvat tavalla tai toisella museon arkisessa aherruksessa. Samalla blogin tekstien kirjoittajakunta vaihtuu. Tulevaisuudessa saatte lukea useampien werstaalaisten huomioita museotyön arjesta.