Naisia työssään

Jokin aika sitten opastin maahanmuuttajien ryhmää Werstaan Meirän kaupunki-näyttelyssä. Kierroksen jälkeen työpajassa kyselin mitä jäi kierrokselta mieleen. Ainoastaan naisista koostuvalle ryhmälle oli jäänyt erityisesti mieleen, että naiset tekivät kaikki työt. Tarkemmin ajatellen huomio tuntuu perustellulta. Näyttely esittelee voittopuolisesti työteliäitä naisia kuten reikäkorttilävistäjättären, puhelunvälittäjän ja tulitikkutehtaan työntekijöitä. Laastinkantajinakin nähdään naisia.

Raskasta, tyypillisesti naisten tekemää työtä oli pyykkääminen. Meirän kaupungissa on esillä valokuvasuurennos, jossa pyykkärit huuhtelevat pyykkejä talvella jäisessä vedessä. Nykyihmiselle työ tuntuu mahdottomalta edes käsittää ja omaa 1100 kierrosta minuutissa linkoavaa konettaan arvostaa aivan uudella tavalla. Tutkimusten mukaan pyykinpesu on nykyäänkin perheissä useimmiten naisten työtä, kun taas miehet, jos taloustöitä tekevät, huolehtivat tiskauksesta.

Erilaisen näkökulman pyykkärin työhön tarjoaa Werstaan kesänäyttely Pekka Halosesta Marja Pirilään, joka esittelee Tradekan taidekokoelmaa. Pekka Halosen maalaus Pyykinhuutoja ajoittuu n. vuoteen 1906. Maalauksessa pyykkäri vääntää rannassa kuivaksi pyykkiä yllään vaaleansininen leninki, joka näyttää aika lailla pyhäleningiltä, esiliinakaan hänellä ei ole. Maalauksessa kuvataan arkista tapahtumaa varsin realistisesti, mutta myös ihannoiden. Halosen ilmaisussa on jopa monumentaalista tyylittelyä, vaikka maalaus onkin varsin pienikokoinen. Työteon kuvaus on alisteinen esteettiselle sommitelmalle, jota myös värien käyttö korostaa.

Piirretään seinään

Werstaalla avattiin ennen juhannusta Kaupunki kynällä- piirustustila. Meirän kaupunki-näyttelyn yhteydessä sijaitsevassa Komuutti-galleriassa on tilaisuus aivan luvan kanssa piirtää seinään. Se on yllättävän mukavaa. Edellisestä kerrasta onkin jo hiukan aikaa. Ajatuksenani tilan suhteen oli, että kävijät voivat halutessaan jatkaa Pispalan mökkien hauskasti rytmittyvää kaaosta seinälle, malliksi sinne on jo liitetty muutama kuva pienoismallin taloista. Toisaalta seinät kutsuvat kommentoimaan Meirän kaupungin aihepiirejä laajemminkin.

Tai niin minä olin ajatellut. Muutamaa mökkiä sinne on toki hahmoteltu, mutta seinille on ilmestynyt myös pulskaa hiirtä jahtaava kissa sekä prinsessa, jonka mekon alta kurkistaa outo, pelottava otus. Ensimmäistä kirkkovenettä vielä odotellaan.

Hankkeessa

Olen keskellä hanketta, tarkemmin sanottuna osahanketta, joka on osa Avara museo- hanketta, joka on osa suurempaa hanketta. Me kaikki tässä pyörivät ihmiset olemme hankeihmisiä. Tällä hetkellä hanke tuntuu enemmänkin aikeelta tai aikomukselta. Tavoitteet ovat korkealla ja siintävät jossain tulevaisuudessa. Täytyy vain uskoa, ettei aikomukseksi jää. Parhaimmillaanhan hanke toimii lähtölaukauksena ja vakiinnuttajana pysyvämmälle toiminnalle. Hankkeisiin kuuluu omanlaisensa hankekieli, josta olen vähitellen alkanut saada ihottumaa. Sen taakse on kovin helppo verhota epävarmuus ja sisällön puute. Hankekieli jää helposti päälle, niin ettei asioista enää osaa puhua muuten.

Eilen tapasin Verkko haltuun – Nätet i besittning- hankkeen ihmisiä, jotka kävivät meillä tutustumassa kahteen tamperelaiseen Avara museo-hankkeeseen. Verkko haltuun on kirjastojen hanke, jonka tarkoituksena on lyhyesti sanottuna parantaa kansalaisten verkkotaitoja, aktivoida ja sitä kautta myös lisätä syrjäytyneiden työllistymistä, tämä siis jokseenkin hankekielellä ilmaistuna. Tapaamisessa olivat siis kirjastoväki ja museoväki, hankeväki, samassa kahvipöydässä. Museot ja kirjastot ovat keskeisiä muistiorganisaatioita, jotka voisivat tavoittaa ihmisiä hyvin laajalti ja joilla voisi olla paljon yhteistä toimintaa. Kovin paljon sitä ei tällä hetkellä ole.

Eilen tapaamani kirjastoväki piti museoissa hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena toiminnallisuutta, joka toteutuu esim. työpajoissa. Itse olen koko kevään ajatellut mielessäni, että museot voisivat olla enemmän kuin kirjastot, avoimia ja vapaita. Kirjastot tarjoavat hienon mahdollisuuden täysin maksutta olla ihmisten kanssa, mutta samalla yksin, tai jopa hypätä yhtäkkiä kirjaston mukavasta tuolista aivan toiseen todellisuuteen.

Minä en ole koskaan päässyt museossa täysin toiseen todellisuuteen, en niin kuin kirjaa lukiessa, jolloin helposti unohtaa kaiken muun. Eräs tuttavani kertoi, että hän oli lomamatkalla etnografisessa museossa uppoutunut aiheeseen niin täysin, että oli museosta poistuessaan unohtanut missä maassa oli. Kadehdin tuota kokemusta.

Kaikki aistit käyttöön

Olin eilen aamupäivän maakunnallisilla museopäivillä Vapriikissa. Aiheena oli museoiden saavutettavuus ja museon imago. Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju puhui museoiden asiakaspalvelusta otsikolla Kassa, vessa ja museonäyttely. Puheenvuoro oli aiheellinen muistutus siitä, mitä asiakkaat tutkimusten mukaan muistavat museovierailusta. Edellä mainittujen lisäksi asiakkaiden mieleen jää yleensä kahvila ja korkeintaan 2 asiaa näyttelyistä.

Myllyharju kertoi useita esimerkkejä englantilaisista museoista ja mainitsi, että joissain museoissa on panostettu erityisesti vessakokemukseen. WC-tiloista on tehty ylellisiä. Kävijä voi jopa suihkauttaa kaulalleen hieman laadukasta parfyymia nenän puuteroinnin ohessa. Kiehtova ajatus. Tällä tavalla saataisiin myös tasattua koko museon tuoksumaailma miellyttäväksi ja peitettyä asiakkaista tai esineistä mahdollisesti erittyvät tunkkaiset vivahteet. Jotenkin tuntuu, ettei Chanel 5 ole ihan Työväenmuseo tuoksu, mutta mikä olisi? Hiki, voiteluöljy…

Pönötys

Olen viime aikoina monesti huomannut olevani keskellä jutustelua tai suorastaan kokousta, jossa on pohdittu museoiden saavutettavuutta, avaruutta tai markkinointia erityisesti nuoremmalle väelle. Esiin tuntuu nousevan usein yksi sana; pönötys. Siitä on tullut meille lähestulkoon kirosana. Mitä se sitten on se pönötys? Kaikilla tuntuu olevan siitä oma mielikuvansa työnkuvasta ja toiminnasta riippuen.

Ihan ensin tulevat mieleen avajaiset, joissa kaupungin ja sidosryhmien tärkeät henkilöt saapuvat illan hämärässä ulkotulien rätistessä sisään museon painavasta ovesta. Sisäkengät vaihdetaan eteisessä. Kätellään, seisotaan, kuunnellaan tylsiä puheita, jotka eivät kuulu kunnolla vaan kiertävät pahasti vanhan rakennuksen korkeissa tiloissa. Kävellään läpi näyttelyn ja jutustellaan tuttujen kanssa ulkomaanmatkoista, pyritään samaan keskustelurinkiin paikallisten julkkisten kanssa.

Fyysisen pönötyksen rinnalla olen huomannut, että museolaisia toisinaan syytetään myös pönötyksestä, joka laadultaan enemmänkin henkistä tai asenteellista. Olenko minäkin siis pönöttäjä, tai peräti pönäkkä? Joskus olen itseni kyllä sellaiseksi tuntenut, ainakin silloin kun kaiken elollisen ja elottoman tarkastelukulma on tuntunut supistuvan vain museoon.

Aiemmin pohdin museossa käyttäytymistä lähtien kysymyksestä, voiko lattialla istua. Jokin aika sitten höyrykonemuseossa pyörähti keväisen puhurin lailla ryhmä, joka uskalsi istua ja maatakin lattialla. Lukion kuvataideryhmä oli ottamassa muotikuvia höyrykoneella ja poseerasi täysillä huippumallien tyyliin. Pönötyksestä ei ollut tietoakaan. Ryhmä suhtautui meidän pian 110-vuotis synttäreitä viettävään konekaunottareen mutkattomasti ja luontevasti. Jopa niin luontevasti, että hetkittäin pelkäsin koneen kärsivän muodin alttarilla. No, sessiosta selvittiin kenenkään vaurioitumatta ja kaikkien osapuolten tyytyväisenä erotessa tahoilleen.

Jos pönötys jäi kovasti vaivaamaan, kannattaa vilkaista mitä Maija Länsimäki kirjoittaa asiasta Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kieli-ikkunassa: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=900

Ei tekstejä

Siis ei tekstejä, ollenkaan. Werstaan vappuna kokonaisuudessaan avautuva päänäyttely Meirän kaupunki on tekstitön. Siinä ei ole esinetekstejä, ei tekstiplansseja eikä kuvatekstejä. Tekstejä tosin on parissa infokioskissa, mutta nekään eivät liity suoraan ympärillä oleviin näyttelyn esineisiin tai valokuviin. Tekstittömyys tekee näyttelykokemuksesta varmasti hieman erilaisen.

Saako museossa istua lattialla?

Niin, saako? Tämä kysymys esitettiin meidän museolehtorille tänään. Kysyjä oli aikuinen ihminen, jolle museossa vierailu ei ollut kovin tuttua. Kysymystä voi pitää aiheellisena. Museoissa on monia asioita, joita ei saa tehdä, herranen aika, nehän ovat museoita eivätkä mitään ... öö huvipuistoja. Esineisiin ei saa koskea, salamalla ei saa kuvata, ruokien ja juomien nauttiminen näyttelytiloissa on kielletty.

On helppoa vastata, että totta kai, totta kai museossa voi istua lattialla. Museot ovat meille kaikille rakennettuja yhteisöllisiä ja elämyksellisiä viihtymisen ja oppimisen paikkoja. On vain rikkaus, jos jollekin tilallisuuden kokeminen vaatii kontaktia lattiapinnan kanssa.  Lattialla istumista museossa ei estä edes näyttelyn valvoja. Esteet istumiselle löytyvät siis enemmänkin potentiaalisen istujan omasta päästä. Tarkemmin ajatellen ehkäpä siitä käyttäytymismallista, jota hän noudattaa. Istujan ohitse kulkeva tutkija tosin saattaa kiinnittää huomionsa lattialla istuvaan henkilöön ja kurtistaa kulmiaan mietteissään. Tutkija ajattelee: Toivottavasti aukipitohenkilökunta tarkkailee tuota erikoisesti käyttäytyvää henkilöä, sehän saattaa kohta vaikka hyökätä särkemään vitriineitä, ihmisistä ei koskaan tiedä.