Minä ja muut

Werstaan ammattiin opiskeleville tarkoitetussa Mestariduunari-hankkeessa on tänä keväänä käytetty Minä, te ja muut -romanitaidenäyttelyä oppimisympäristönä. Taidenäyttelyn avulla olemme pohtineet identiteetin muodostumista ja monikulttuurisuutta, joista jälkimmäinen on varsin kuuma peruna valtakunnallisestikin. Koska pääosa ammattiopiskelijaryhmistä on tullut sosiaali- ja terveysalan puolelta, heillä kulttuurien tuntemus myös oma opintokokonaisuutensa. Käynti romanitaidenäyttelyssä on houkuttanut runsaasti ryhmiä museovierailulle. Kierroksella olemme päässeet kokeilemaan romanihameen painoa, pohtineet onko tosiaan niin, että ”vaatteet on mun aatteet”, ja miten perhetausta ihmisestä näkyy ja muovaa identiteettiä.

Ryhmät ovat jakautuneet näyttelyssä pienryhmiin ja valinneet yhden teoksen kummastakin näyttelysalista vapaavalinnaisilla perusteilla. Perusteeksi on käynyt mikä vain – kauniit värit, kiinnostava yksityiskohta, vastenmielisyys, koskettavuus, you name it. Oikeita tai vääriä tulkintoja ei ole, ja tätä olenkin ryhmille painottanut. Oma näkemys on sallittu, ja sen esittämiseen kannustetaan. Tämän jälkeen olemme purkaneet varsinaisia kysymyksiä. Olemme miettineet perheen ja kasvuympäristön merkitystä ihmisen identiteetille, ja sen jälkeen ehdottomasti kiinnostavimmaksi koettua kysymystä eli sitä, mikä ihmisestä oikein tekee suomalaisen.

Tämä kysymys onkin kirvoittanut erittäin monipuolista pohdintaa. Saunan, sisun ja ruisleivän lisäksi esiin on nostettu äidinkielen merkitys, syntymäpaikka ja sukujuuret. On pohdittu sitä, voiko maahanmuuttajasta tulla suomalainen koskaan, entä maahanmuuttajan lapsista? Tai jos itse muuttaisi toiseen maahan, pysyisikö silti aina suomalaisena. Pohdintaa on herättänyt myös ”maassa maan tavalla” -ohje. Yhdessä olemme miettineet mitä se voi tarkoittaa. Vaikka ajatus äkkiseltään voi vaikuttaa selvältä ja helpolta, onkin keskusteluissa huomattu, ettei välttämättä  itse voisi kaikkia suomalaisia tapoja hylätä toisessa maassa asuessaan, ja että toisaalta voi olla sellaisiakin tapoja, joiden noudattaminen tuntuisi aivan mahdottomalta.

Kaiken kaikkiaan taidenäyttelyyn on suhtauduttu uteliaisuudella ja keskustelunmahdollisuutta on pidetty hyvänä ja virkistävänä. Moni onkin todennut, että käynti on avannut pohtimaan omaa kulttuuria ja omia lähtökohtia uudesta vinkkelistä. Tämä puolestaan aivan varmasti tukee kasvua sosiaali- ja terveysalan ammattilaiseksi.

Anne Lahtinen, museolehtori

Mukava Museosakki !

Työväenmuseo Werstaalla käynnistyy keväällä 2013 uusi vapaaehtoistyön ohjelma nimeltään Museosakki. Se tarjoaa mahdollisuuden tulla tekemään museotyötä ja pitämään huolta suomalaisesta työväenperinnöstä. Museosakki koostuu aktiivisista vapaaehtoisista, jotka pitävät museoista ja haluavat viettää aikaa historian parissa. Museosakissa voit päästä vaikkapa tekemään näyttelyitä, käsittelemään kokoelmia ja osallistumaan tapahtumiin.Vapaaehtoistyön aikataulut sovitellaan kunkin osallistujan kanssa yksilöllisesti.

Museosakin ensimmäinen tutustumis  -ja perehdytyspäivä on keskiviikkona  13.3. klo 10-15 Werstaalla.

Ennakkoilmoitttautuminen perehdytyspäivään:

museolehtori Ulla Rohunen.

ulla.rohunen@tyovaenmuseo.fi, p. 050 440 1157

Tavarakaaoksen hallintaa

Nykyihmisen arjen ongelmaksi on muodostunut tolkuton tavaran määrä. Kaaoksen kesyttämiseksi tehdään sadan tärkeän tavaran listoja, noudatetaan feng shuin harmoniaa ja juuri ilmestyvä dokumentti kertoo miehestä, joka oli luopunut alkuun kaikista tavaroistaan nähdäkseen, mitä niistä hän oikeasti tarvitsee.

Museoilla on sama ongelma kuin yksityisissä kodeissakin: kaikki varastot ja ullakot ovat jo täynnä tavaroita. Vaikka museoiden tehtävänä on tallentaa esineitä, on tavaraähkyn hallintakeinoista hyötyä myös museomaailmassa. Siivoaminen, järjestäminen ja valikointi auttaa löytämään oleellisen kokoelmista ja hyödyntämään niitä tehokkaammin.

Syksyllä Werstaalla tutkijat tarttuivat ammattijärjestäjän ottein varastossa velloviin röykkiöihin. Kokoelmavaraston järjestely- ja siivousprojektissa keskityttiin yhteen varastoon ja siellä oleviin isoihin irrallisiin esineisiin. Siisteihin laatikkopinoihin ja niissä oleviin pientavaroihin ei koskettu, sillä tavoitteena oli saada lyhessä ajassa mahdollisimman paljon tilaa ja järjestystä aikaiseksi.

Jotta museon kokoelmatilat erottaa ullakkotiloista, on museoesineillä oltava oma numeronsa, paikkansa ja tarinansa. Esineiden avulla on museossa tarkoitus kertoa jotain oleellista menneiden aikojen elämästä. Jos esineen käyttöhistoriasta ja omistajista on esittää vain arvailuja, ei kovin vakuuttavaa tarinaa voida kertoa. Silloin esineiden säilyttämisestä tulee säilyttämistä pula-ajan varalle, jos tätä joskus kuitenkin tarvitaan... Totuus kuitenkin on, että esineiden taustatiedot eivät säilyttämällä kasva, vaan päinvastoin - muistilaput häviävät, muistelijat unohtavat ja tiedot vanhenevat. 

Museon kokoelmista löytyi samanlaisia laskukoneita runsaasti. Jokaisen toimistotyöntekijän Burroughs-konetta ei kuitenkaan enää ole tarpeen säilyttää museoesineenä. Osa siirrettiin opetuskokoelmaan, jolloin asiakkaat pääsevät niitä naputtelemaan.

Projektissa rikkinäiset ja kontekstittomat esineet käytiin yksitellen läpi ja suurin osa niistä poistettiin. Sellaiset esineet, joita oli useita, kuten kirjoituskoneet, otettiin esiin. Niistä valikoitiin museon kokoelmapolitiikkaa parhaiten vastaavat yksilöt ja muut poistettiin. Varastoon oli kertynyt näyttelyrekvisiittaa ja muuta tavaraa, jota ei oltu museoesineeksi tarkoitettukaan. Ne joko hävitettiin kokonaan tai siirrettiin parempaan paikkaan. Ehjät kontekstittomat esineet siirrettiin museon opetuskokoelmaan.

Jäljelle jäivät ne esineet, joita museo oikeasti haluaa säilyttää. Esineitä, joiden tausta tunnetaan, jotka kertovat jotain oleellista historiastamme ja joita haluamme yleisölle esitellä. Nämä esineet kuvattiin, niiden taustat selvitettiin, tiedot luetteloitiin tietokantaan ja ne sijoitettiin paikoilleen.

Projektin lopputuloksena hyllytilaa vapautui runsaasti ja varaston käytävät vapautuivat. Esineturvallisuus lisääntyi, kun kärryn kanssa pääsee nyt liikkumaan hyllyn viereen. Esineet läytyvät helpommin, sekä sähköisesti että fyysisesti. Nyt museolla tiedetään myös tarkemmin, mitä esineitä meillä on ja osataan myös suunnitella sitä, mitä vielä tarvitaan. Eli ähky talttui, tärkeät tavarat löytyivät ja ehkäpä se harmoniakin siellä jossain on, luetteloituna omalle paikalleen. 

Leena Ahonen, projektitutkija

Hauskaa Joulua !

Historiaa viittomakielellä verkossa

Kuluvan vuoden alussa syntyi mielenkiintoinen museofuusio. Aikaisemmin Kuurojen Liitto ry:n alaisuudessa toiminut Kuurojen museo liittyi osaksi Työväenmuseo Werstasta ja sen kokoelmat siirrettiin Werstaan varastotiloihin. Nyt kun esineistön muutto on takana, on aika suunnitella museolle uusia yleisöpalveluita.

Kuurojen yhteisölle niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin on ominaista yhteiset jaetut kokemukset elämisestä kuurona kuulevien maailmassa. Sukupolvelta toiselle on siirretty yhteisön arvoja ja perinteitä ja identiteetin rakentamisen kannalta on historialla ja materiaalisella kulttuuriperinnöllä oma merkittävä roolinsa. Tämän kulttuuriperinnön tallentamista varten kuurot perustivat 1900-luvun alussa Kuurojen museon. Sinne kerättiin jo heti toiminnan alussa aineistoa, joka liittyi kuurojen avainkokemuksiin. Tämä aineisto kertoo siitä kuinka yhteisön jäseniksi tultiin kuurojenkouluissa tai kuurojen yhdistyksissä tai se kuvaa jäsenten kielellistä, sosiaalista tai ammatillista identiteettiä. Kokoelmat kertovat myös vaikeista asioista, kuten siitä kuinka kuuroilta on pyritty historian saatossa eväämään sellaisia oikeuksia kuten perheen perustaminen tai viittomakielen käyttö.

Valokuvia Suomen ensimmäistä viittomakielen kuvasanakirjaa varten, joka julkaistiin vuosina 1910-1916 kolmiosaisena kirjasarjana. Viittojana kuvissa toimii Fritz Hirn (1834-1911), jonka toimesta Suomeen perustettiin ensimmäinen kuurojenyhdistys vuonna 1886.

Kuurojen museon kokoelmat ovat yli sadan toimintavuoden aikana karttuneet ja niihin kuuluu nykyisin n. 10 000 esinettä ja valokuvaa. Kokoelmia tullaan tulevaisuudessa esittelemään Kuurojen Liitto ry:n tiloissa Helsingissä sekä verkossa. Jälkimmäistä tavoitetta varten Werstaan työntekijät ovat aloittaneet kuurojenmuseo.fi -verkkomuseon suunnittelutyön. Sivusto tulee toimimaan kolmella kielellä suomeksi, englanniksi ja suomalaisella viittomakielellä. Saavutettavuus tulee sivustolla olemaan tärkeässä roolissa niin käyttöliittymän suunnittelun kuin tietosisällönkin kannalta. Visuaalisuuteen tullaan panostamaan tavallista verkkosivustoa enemmän ja tärkeässä roolissa tulee luonnollisesti olemaan Kuurojen museon kuvamateriaali.

Tiina Naukkarinen, erikoistutkija, Kuurojen museo

40826 Rievää

Werstaan näyttelykerroksen aulassa on Sulo -niminen kaunis punainen kone. Se on rieväkone, joka rakennettiin museolla alkuvuodesta 2011 osaksi Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttelyä. Sulo oli näyttelyssä kokeiltavana ja saavutti heti suosiota. Koneen ytimen muodostaa Linkosuon leipomon vanha liukuhihna. Sen ympärille on rakennettu leikkimielinen masiina, joka paistaa rievää. Rievät on tehty Finnfoam -eristelevystä ja käsitelty rievän pinnasta näköisiksi. Nämä rievät lykätään liukuhihnalle toisesta päästä ja ne kulkevat kammesta kääntämällä koneen läpi. Paiston aikana niihin voi valita reityskuvion ja kone kertoo, koska leivät ovat valmiit. Valmiit rievät tipahtavat kärryyn ja ne voidaan syöttää koneeseen taas uudestaan toisesta päästä.

Rieväkone on ollut varsinkin nuorempien museokävijöiden suosiossa jo pitkään. Pari viikkoa sitten lastentapahtumassa oli monenlaista mukavaa järjestettyä ohjelmaa. Siitä huolimatta monet lapset nykivät vanhempiaan jatkuvasti takaisin leipäkoneelle. Joku innokkaista paistajista oli hahmottanut sen pullakoneeksi. 

Jotain hauskaa on myös aikuisen mielestä veivaamisessa ja liukuhihnan liikkeessä. Vaikka tietää, ettei se leipä siellä oikeasti paistu on iloisesti yllättynyt kun valmis tuotos rievä kopsahtaa liukuhihnalta kärryyn. Sulon kyljessä on myös laskuri, joka kertoo valmistuneiden leipien määrän.

Sisällissodan haju

Museolehtori veti hihasta ja käski kirjoittamaan ”siitä hajusta” blogiimme. Olin eräässä kahvipöytäkeskustelussa maininnut muutamista esineistä vuodelta 1918, jotka haisivat sanalla sanoen oudolta. Tavalliset museovieraat pääsevät harvoin haistamaan esineitä, sillä 1) varsinaisiin näyttelyihin pääsee vain murto-osa kokoelmien esineistä ja 2) näyttelyissä esineet ovat yleensä vitriineissä, joiden läpi hajut eivät  tunkeudu. Siksi yritän kuvata teille sanoin, mitä aistin isossa kokoelmavarastossamme kaksi viikkoa sitten.

Mainitsemani esineet kuuluivat aikoinaan kolmelle punakaartilaiselle: työmies Fredrik Feldtille, jarrumies Juho Finérille ja asemamies Kustaa Tammisalolle. Heidät teloitettiin Inkoon Västankvarnin metsässä lauantaina 25.5.1918. Kaikki kolme olivat Karjaan Suomalaisen Työväenyhdistyksen jäseniä, Feldt ja Tammisalo jopa sen perustajajäseniä. Miehet olivat samaa ikäpolvea, noin nelikymppisiä, ja naimisissa. Heidät ammuttiin ilmeisesti yhdessä ja haudattiin samaan hautaan, josta esineet löydettiin vuonna 1946, kun hauta avattiin.

Mitä jäi miehistä jäljelle? Feldtiltä jäi – seitsemän lapsen lisäksi – nahkakukkaro ja kolmetoista kolikkoa yhteisarvoltaan markka kuusikymmentäkolme penniä. Nykyrahassa summa olisi karkean arvion mukaan vajaa viisi euroa. (Tilastokeskuksen rahanarvokertoimien mukaan vuoden 2011 euro vastaa vuoden 1918 rahassa noin 0,3488 markkaa.) Tammisalolta ja Finériltä löytyi kolme puuholkkia, pari nappia, piippu, kampa ja kynä. Puuholkkeja tarvittiin ennen vanhaan tupakanpolttoon. Holkki korvasi filtterin eli esti puruja menemästä suuhun. Yleisin holkkitupakka Suomessa oli Tupakkatehdas Fennian ”Työmies”, jonka askien mukana tuli lyhyt holkki. Ehkäpä Feldt, Tammisalo ja Finér vetivät viimeiset savunsa juuri kyseistä merkkiä...

Aistin näiden esineiden värit ennen hajuja. Ilmeisesti kynä on mennyt rikki haudassa, sillä osa esineistä on värjäytynyt violetinsiniseksi. Hajun tunsin vasta piippua lähemmin tutkiessani. En keksi nyt yhtä sopivaa adjektiivia sitä kuvaamaan: voimakas, kostea, kellarimainen, mätä? Joka tapauksessa se ei ollut hyvä haju. Haistatin piippua vielä varmuuden vuoksi vanhemmalle työtoverille, joka vetäisi nenänsä äkkiä pois. Muissakin hautaesineissä oli sama inha haju. Tutkittuani esineet kiedoin ne nopeasti silkkipaperiin, jotta haju ei leviäisi koko varastoon. 

Kun seuraava aamuna tulin museoon, järkytyin. Paikassa, jossa olin esineitä käsitellyt, pörräsi jokaisen kokoelmatyöntekijän painajainen eli tunnistamaton lentävä ötökkä. Oliko se kenties joku pahamaineisista museotuholaisista? Yritin saada sen kiinni vailla tulosta. Ilmoitin hyönteisestä esimiehelleni. Esimies hälytti paikalle ötökkäasiantuntijamme, joka ”hoiti asian” omalla metodillaan – ilmeisesti jollakin hermostomyrkyllä.

Käykääpä tutustumassa Västankvarnissa vuonna 1918 murhattujen työläisten esineisiin osoitteessa www.arjenhistoria.fi. Hakusanaksi käy esimerkiksi ”Västankvarn”. Ja muistakaa, että digitointi –  fyysisen muuttaminen virtuaaliseksi – tekee aina väkivaltaa esineen moniulotteisuudelle. Digitointi ei pysty tallentamaan esineestä kaikkia sen ulottuvuuksia, ei edes kaikkia objektin visuaalisia ulottuvuuksia, hajuista nyt puhumattakaan. Meillä kokoelmatyöntekijöillä on tässä mielessä etuoikeutettu asema: saamme haistaa, koskettaa, nostaa ja tutkia esineitä, joiden kanssa vain harva ihminen pääsee dialogiin. Aistien välittämät tiedot menneisyydestä eivät ole aina miellyttäviä, mutta tärkeitä nämä havainnot ovat. Jos totta puhutaan, paras hetki hautalöytöjen kanssa oli, kun sain paketoida ne. Peittelin esineet  huolella, en ikuiseen uneen, vaan väliaikaiseen lepoon. Milloin nämä esineet näkevät seuraavan kerran valoa? Arvaus: ehkä jo vuonna 2018, mutta viimeistään 2918.

Post scriptum: Tietokirjallisuudessa Tauno Tukkisen ”Teloittajien edessä: ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918” kertoo Västankvarnin teloituksista sivuilla 109–115. Hänen laskujensa mukaan metsässä teloitettiin yhteensä 64 punaista, suurin osa rivimiehiä. Joukossa oli myös kuusi naista. Teloituksia johtanut sotatuomari Erik Grotenfelt teki itsemurhan 3.4.1919. Jos Wikipediaan on uskominen, Leena Landerin ”Käsky” ja Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran” liittyvät jollakin tapaa Inkoon tapahtumiin. Laitetaan molemmat lukulistalle!

Risto Turunen,

tallentaja