Kangaskamari

Valmistelemme työpajatilaan kesäksi Kangaskamaria, joka liittyy Werstaalla sijaitsevaan Tekstiiliteollisuusmuseoon. Kangaskamarista tulee vanhoille tekstiileille pyhitetty pieni huone, jossa kaikkeen saa koskea. Siellä saa hypistellä, askarrella ja lueskella lehtiä ja kirjoja sekä selailla eri tehtaiden mallikirjoja. Kamarissa myös kerätään tekstiileihin liittyviä muistoja. Kokonaisuuden työstäminen on jälleen aika käsityövaltaista homma ja tuo esiin museotyön moninaisuuden hienolla tavalla. Tätä kirjoittaessani työtilassa kuuluu tasainen ompelukoneen hyrinä kun tilaan tulevia istuintyynyjä päällystetään froteella. On myös mukavaa tehdä vaihteeksi täysin toiminnallista tilaa eikä näyttelyä. Tavoitteena on visuaalisesti houkutteleva kokonaisuus, jossa voisi viihtyä tovin museokäynnin lomassa. 

Kangaskamarin suunnitelmaluonnos, tulkaapa vilkaisemaan minkälainen siitä sitten tuli.

Olemme saaneet kamariin hypisteltäväksi Finlaysonin kokoelmasta vanhoja tehtaan näytepaloja. Niissä on vielä monissa tallella tarralappu, josta käy ilmi kankaan valmistusvuosi, loimilangan ja kudelangan ominaisuuksia sekä muita yksityiskohtia kankaasta, jotka ehkä vain asiantunteva käsittelijä ymmärtää. Kamarin tekstiilit ovat Finlaysonin tehtaan kokoelman käyttökokoelmasta, joka taas kuuluu Vapriikin kokoelmiin. Kankaiden valinta on ollut hienoa ja elämyksellistä. Hetkittäin olen voinut tuntea itseni todella etuoikeutetuksi saadessani hipelöidä vanhoja kankaita. Aiemmin hehkuttamani retrosohva on myös päässyt taas käyttöön. 

Kenkää kaikille !

Huh, nyt on helpottunut olo. Vuoden työsarkani lepää tiivistettynä näyttelyyn Werstaan Komuutti-näyttelytilassa. Viime keskiviikon avajaisten jälkeen olo on ollut uskomaton – tämä homma oli todella nyt tässä! 

Olen viime syksystä saakka notkunut Hervannan ammattiopiston ensi vuonna lopetettavan jalkinelinjan tiloissa tekemässä nykypäivän dokumentointia. Olen valokuvannut, raahannut toisten linjojen opiskelijoita valokuvaamaan, videoinut, haastatellut, pällistellyt ja ihmetellyt, kysellyt typeriä ja häirinnyt varmasti joka ikisen työntekoa. Homma on ollut osa pedagogista Mestariduunari-hanketta, jossa työskentelen museolehtorina.

Olen kohdannut huikeaa kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä ja saanut yhä uudelleen kuulla, mitä se pinkominen nyt olikaan, kun olen sen taas kerran unohtanut. Olen saanut jutella ihanien nuorten naisten kanssa tulevaisuudesta, opiskelusta, käsityöammatin ihanuudesta, suunnittelutyöstä ja siitä miltä tuntuu kun jotakin syntyy tyhjästä, oman idean pohjalta. En enää katso omia popojanikaan kuin ennen. Nyt minulla on jokin käsitys siitä, mitä kaikkea kengän teko vaatii. Se on prosessi jossa ihmiskättä ei voi ehkä koskaan täysin korvata koneilla. 

Mestariduunari-hankkeeni rahoittajataho Palkansaajasäätiö toivoi, että tämä kolmivuotinen projekti auttaisi ammattiin opiskelevia vahvistamaan heidän ammatti-identiteettiään ja ylpeyttä omasta työstä, museopedagogisin keinoin. Aika isoja sanoja, mutta tallennushankkeessa tuli hetkittäin sellainen tuntuma, että tässähän se oikeastaan on, juuri se mitä lähdettiin hakemaan.

Uskoakseni se, että näkee itse tekemänsä kengät tai laukun museon vitriinissä vahvistaa opiskelijan ajatusta siitä, että omalla työllä merkitystä. Se mitä jalkinelinjan arjessa tehdään, on niin tärkeää, että se kelpaa vaikka museoon. Vaikka linja nyt loppuukin, niin nämä työt, kuvat ja haastattelut ovat ikuisesti täällä museossa arkistoituna. Ne eivät katoa ajan hampaan kourissa. Olen ehkä onnistunut ujuttamaan palasen museotietoutta ja – innostusta opiskelijoihin ja ehkä myös saanut välitettyä ajatusta, että huomisen historia on jotain mitä tapahtuu juuri nyt. Ehkä tärkeintä on ollut kuitenkin se, että olen kokenut kenkälinjan opettajan ja tyttöjen kanssa tämän projektin myötä aidon kohtaamisen. Museo on tullut ulos kuorestaan ja kävellyt sinne missä tapahtuu, sinne missä ovat elämä ja nuoret.

Karoliina Suoniemi, museolehtori

Karoliina Suoniemi työskentelee museolehtorina Palkansaajasäätiön rahoittamassa Mestariduunari-hankkeessa, jossa kehitetään museo-opetusta ammattiopiskelijoille. Hän jää kuluvan viikon jälkeen äitiyslomalle.

Pimeä kahvila valaisi mieliä

Pimeä kahvila oli museolla järjestetyn AistiMUS-tapahtuman ohjelmassa nyt keväällä sekä aiemmin viime syksynä. Periaatteessa se on kuin mikä tahansa kahvila, mutta kokonaan ilman valoa. Kahvilaan kuljettiin valolukon eli kaksien valoa läpäisemättömien kankaiden välistä. Kahvilassa henkilökunta ohjasi heti ovella ja neuvoi kaikessa. Henkilökuntana toimivat Tampereen seudun näkövammaisten yhdistyksen vapaaehtoiset.

Kahvilassa otettiin tiskiltä kahvia, teetä tai mehua sekä pullaa tai keksiä. Varsinkin kuumien juomien ottaminen pumpputermoksesta mukiin oli monen mielestä pimeässä jännää. Ja mistä tietää, että mukissa on riittävästi kahvia? Kun annos oli valmiina, sen kanssa suunnistettiin pöydän ääreen. Pöydissä oli myös pistekirjoja luettavaksi.

Pimeässä kahvilassa kävi kevään tapahtumassa suunnilleen sata ihmistä. Lähes kaikki pimeässä kahvitelleet pitivät kokemusta vahvana ja kokivat oppineensa uutta ”nyt vasta tajuan, millaista olisi elää näkemättä mitään”. ”Odotin milloin silmä tottuu, mutta sitä ei tapahtunutkaan”.

Toimiminen ilman näköaistia aiheutti monia muutoksia ”puhuimme toistemme päälle kuin italialaiset, kun emme nähneet toisiamme”. Hajut, maut ja äänet korostuivat. Tavallinen kahvikin maistui ihmeellisen hyvälle.

Olo pimeässä arvelutti etukäteen ja aluksi pimeys saattoi tuntua ahdistavalta, mutta sitten olikin ihan mukavaa ja turvallista. Erilaista oli myös luottaa toiseen ihmiseen, antautua opastettavaksi ja ohjattavaksi.

”Tämä oli jännin kahvila ikinä”.

Hanna Yli-Hinkkala, museolehtori

Aherrus aukion laidalla jatkuu

Tätä blogia on päivitetty vaihtelevalla tiheydellä jo helmikuusta 2010. Aihepiirit ovat tähän asti liikkuneet yleisötyön moninaisissa kysymyksissä. Olen kirjoittanut blogia osana Avara museo- hanketta, jonka erityisenä kohderyhmänä Werstaan osalta ovat olleet työttömät. Hanke on päättymässä kesällä ja sen tulokset jatkuvat tavalla tai toisella museon arkisessa aherruksessa. Samalla blogin tekstien kirjoittajakunta vaihtuu. Tulevaisuudessa saatte lukea useampien werstaalaisten huomioita museotyön arjesta.

Werstaalla on ensi viikonloppuna AistiMUS-tapahtuma. Tapahtuma on järjestyksessään toinen ja liittyy Ihan epäNormaalia-näyttelyyn, joka on esillä Werstaalla vielä toukokuun loppupuolelle saakka. AistiMUS-tapahtuma tarjoaa monenlaista moniaistista koettavaa, mm. Tampereen seudun näkövammaisten järjestämän pimeän kahvilan sekä Elävän kirjaston. Kirjasto toimii samoin perusperiaattein kuin tavallinenkin kirjasto, painettujen niteiden sijaan kirjastosta lainataan eläviä ihmisiä lyhyttä jurrutuokiota varten.

Tapahtuman työpajoissa voi tehdä oman koskettelukuvan ja tai osallistua yhteisen animaation tekemiseen. Romusoitinartesaani Kimmo Nissisen monenmoisista raaka-aineista rakentamat soittimiet ovat kävijöiden kokeiltava, mm. basso jonka ääni koetaan tuntoaistimuksena erityisen alustan kautta. Tapahtumassa esiintyy myös palkittu kehitysvammaisteatteri La Strada musiikki-ilottelullaan Käytöskukka.

Katso tästä koko tapahtuman ohjelma aikatauluineen.

Säästö -> laatu

Olin viime viikon perjantaina Jyväskylän taidemuseolla kuuntelemassa paneelikeskustelua otsikolla Vapaaehtoinen museossa - voimavara vai penninvenytystä? Keskustelu nivoutui keskeisesti Jyväskylän Kulttuuriluotsien toimintaan, mutta vapaaehtoiset ovat pinnalla tällä hetkellä laajemminkin. Keskustelusta kirjoittaa myös Anna-Kaisa Ek blogissaan Elävä Eteläkarjalainen Museoympäristö.

Keskustelijoina olivat Merja Herranen, joka on Porvoon museon museonjohtaja, Museoalan ammattiliiton puheenjohtaja ja Suomen museoliiton hallituksen jäsen,  Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna, taidekasvattaja ja freelancer museopedagogi Riikka Notkola ja aktiivinen kulttuuriluotsi Pirkko Rissanen. Koossa oli siis varsin monipuolinen joukko, jotka kukin tarkastelivat aihepiiriä omasta näkövinkkelistään.

Keskustelussa käsiteltiin vapaaehtoistyötä nimenomaan ammatillisesti hoidetuissa museoissa. Samalla sivuttiin luonnollisesti ammattilaisten ja asianharrastajien tai vapaaehtoisten työnjakoa ja asemaa laajemminkin. Monet esiin nostetuista asioista ovat juuri niitä vellovia ajatuksia, joita itsekin aihepiiriin liittyen mietiskelen. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että vapaaehtoistyö ei voi toimia keinona säästää henkilöstökuluissa, vastuu toiminnasta on aina ammatillisesti koulutetulla henkilökunnalla. Monissa museoissa käytetään jo nykyisinkin varsin paljon palkattomia harjoittelijoita sekä erilaisin palkkatukijärjestelmien tuettuja työntekijöitä.

Jos vapaaehtoistyötä tarkastellaan vain taloudellisena resurssina, se ei ole kannattavaa; vapaaehtoisten kanssa tehtävä työ vie enemmän aikaa kuin pelkästään ammattilaisten voimin tehty homma. Panelistit ehdottivatkin, että sanan säästö tilalle voitaisiin laittaa sana laatu. Vapaaehtoiset lisäävät nimenomaan museotoiminnan laatua. Vapaaehtoiset nähtiin arvokkaana voimavarana, joka tuo työhön erilaisia näkökulmia ja ammattitaitoa sekä luo tiiviimpää yhteyttä yhteisöön.

Aivan perusteeton ei ole esiin noussut huoli, miltä suuri määrä vapaaehtoisia näyttää kuntapäättäjien silmin. Miksi museoissa pitäisi olla palkattua ja koulutettua henkilökuntaa, jos homma voidaan hoitaa myös vapaaehtoisten voimin.

Paneelin kahden vapaaehtoistyön kokemusasiantuntijan kautta tuli esiin näkökulma, että vapaaehtoistyö täytyy olla mukavaa ja palkitsevaa. Vapaaehtoiset kokevat, että lopullinen vastuu esim. näyttelystä täytyy olla museoammattilaisella. Vapaaehtoisyö voi pahimmillaan olla myös riistoa. Monissa maissa joissa vapaaehtoistyöllä on pitkät perinteet se on esim. vastavalmistuneelle ammattilaiselle lähes ainut tapa päästä kiinni palkattuun työhön.

Paneelin yhteenvetona voi todeta, että vapaaehtoistyö voi olla sekä vapaaehtoisille, että museolla voimavara. Se kuitenkin vaatii sitoutumista ja ajattelutavan muutosta puolin ja toisin. Museossa koko organisaation on sitouduttava ajatukseen ja oltava valmis vastaanottamaan vapaaehtoistyöntekijät.

Tuoli, jolla istua

Museon tapahtumien järjestämisessä pienet käytännön asiat ovat tärkeitä, ärsyttäviä ja jopa kasvattavia. Käytännön ongelmien myötä moni asia myös terävöityy. Useat ongelmat liittyvät rajallisiin taloudellisiin tai henkisiin resursseihin. Kaksi keskeistä pientä käytännön asiaa, joihin itse törmään koko ajan Werstaan tapahtumien järjestämisessä ovat äänieristys eri tilojen välillä sekä mukavien ja rentojen tuolien puute.

Avara museo-hankkeen blogissa viitattiin taannoin aikuiskasvatustieteen professorin Jyri Mannisen kirjoitukseenSivistys-lehdessä. Siinä hän pohtii aikuisten oppimisympäristöjä. Mannisen tekstissä toistuu istuminen. Hän mainitsee useaan kertaa kuinka perinteisestä luokkamuodosta pitäisi päästä vapaamuotoisempaan istuskeluun ja jopa seisomiseen oppimisympäristöissä. Museoissa taas pitäisi päästä jatkuvasta seisomisesta mukavaan istumiseen. 

Tapahtumissa oikeanlaisten istuimien käyttäminen ja niiden sijoittelu kertoo paljonkin tilaisuuden luonteesta. Werstaalla on satoja asiallisia Martelan tuoleja kokouskäyttöön. Ne ovat siistejä ja kestäviä. Jos halutaan luoda johonkin tilaisuuteen muuta kuin asiallista ja virallista tunnelmaa, toisenlaisia tuoleja on talosta vaikea löytää. 

Nykytaidetta esittelevässä museossa lattioilla voivat lötköttää kirkkaan väriset säkkituolit. Ne viestivät kävijälle, että hän voi omaksua näyttelyä lähes vaakatasossa ja välillä jopa ummistaa silmänsä. On todettava, etteivät säkkituolit välttämättä saumattomasti istu esim. Meirän kaupungin Työväentalon tunnelmaan. Jostain syystä säkkituolit sopivat nykytaiteeseen, mutta eivät muunlaisiin näyttelyihin. Werstaalla olen tähän mennessä tavannut säkkituoleja kerran, viime kesän taide konfliktissa -näyttelyssä. Ne olivat lainassa. 

-       Museo on museo, eikä nuorisotalo, eräs kollegani kerran totesi. 

Museo ei ole myöskään kulttuurikeskus, mutta kävijämääristä päätellen erilaiset tapahtumat Werstaalla tuntuvat suurta yleisöä kiinnostavan. Yleisöjä, kuten istuimiakin, on monenlaisia. Taannoin naistenpäivän juhlassa varttuneempi väki arvosti varmasti tukevia Martelan tuoleja, mutta tulevan AistiMUS -tapahtuman yleisön kanssa tilanne voi olla toinen. Sinne etsiskelen jälleen mukavia istuimia sekä Elävän kirjaston keskusteluille, että erilaisten filmien katseluun. Tähän mennessä olen löytänyt kaarevan penkin, kaksi Ikean nojatuolia, funkkis-nojatuolin ja puisen kiikkutuolin. Varsinainen aarre on Suomettunut Suomi-näyttelystä vapautunut rekvisiittakokoelman retrosohva.