Pimeä kahvila valaisi mieliä

Pimeä kahvila oli museolla järjestetyn AistiMUS-tapahtuman ohjelmassa nyt keväällä sekä aiemmin viime syksynä. Periaatteessa se on kuin mikä tahansa kahvila, mutta kokonaan ilman valoa. Kahvilaan kuljettiin valolukon eli kaksien valoa läpäisemättömien kankaiden välistä. Kahvilassa henkilökunta ohjasi heti ovella ja neuvoi kaikessa. Henkilökuntana toimivat Tampereen seudun näkövammaisten yhdistyksen vapaaehtoiset.

Kahvilassa otettiin tiskiltä kahvia, teetä tai mehua sekä pullaa tai keksiä. Varsinkin kuumien juomien ottaminen pumpputermoksesta mukiin oli monen mielestä pimeässä jännää. Ja mistä tietää, että mukissa on riittävästi kahvia? Kun annos oli valmiina, sen kanssa suunnistettiin pöydän ääreen. Pöydissä oli myös pistekirjoja luettavaksi.

Pimeässä kahvilassa kävi kevään tapahtumassa suunnilleen sata ihmistä. Lähes kaikki pimeässä kahvitelleet pitivät kokemusta vahvana ja kokivat oppineensa uutta ”nyt vasta tajuan, millaista olisi elää näkemättä mitään”. ”Odotin milloin silmä tottuu, mutta sitä ei tapahtunutkaan”.

Toimiminen ilman näköaistia aiheutti monia muutoksia ”puhuimme toistemme päälle kuin italialaiset, kun emme nähneet toisiamme”. Hajut, maut ja äänet korostuivat. Tavallinen kahvikin maistui ihmeellisen hyvälle.

Olo pimeässä arvelutti etukäteen ja aluksi pimeys saattoi tuntua ahdistavalta, mutta sitten olikin ihan mukavaa ja turvallista. Erilaista oli myös luottaa toiseen ihmiseen, antautua opastettavaksi ja ohjattavaksi.

”Tämä oli jännin kahvila ikinä”.

Hanna Yli-Hinkkala, museolehtori

Aherrus aukion laidalla jatkuu

Tätä blogia on päivitetty vaihtelevalla tiheydellä jo helmikuusta 2010. Aihepiirit ovat tähän asti liikkuneet yleisötyön moninaisissa kysymyksissä. Olen kirjoittanut blogia osana Avara museo- hanketta, jonka erityisenä kohderyhmänä Werstaan osalta ovat olleet työttömät. Hanke on päättymässä kesällä ja sen tulokset jatkuvat tavalla tai toisella museon arkisessa aherruksessa. Samalla blogin tekstien kirjoittajakunta vaihtuu. Tulevaisuudessa saatte lukea useampien werstaalaisten huomioita museotyön arjesta.

Werstaalla on ensi viikonloppuna AistiMUS-tapahtuma. Tapahtuma on järjestyksessään toinen ja liittyy Ihan epäNormaalia-näyttelyyn, joka on esillä Werstaalla vielä toukokuun loppupuolelle saakka. AistiMUS-tapahtuma tarjoaa monenlaista moniaistista koettavaa, mm. Tampereen seudun näkövammaisten järjestämän pimeän kahvilan sekä Elävän kirjaston. Kirjasto toimii samoin perusperiaattein kuin tavallinenkin kirjasto, painettujen niteiden sijaan kirjastosta lainataan eläviä ihmisiä lyhyttä jurrutuokiota varten.

Tapahtuman työpajoissa voi tehdä oman koskettelukuvan ja tai osallistua yhteisen animaation tekemiseen. Romusoitinartesaani Kimmo Nissisen monenmoisista raaka-aineista rakentamat soittimiet ovat kävijöiden kokeiltava, mm. basso jonka ääni koetaan tuntoaistimuksena erityisen alustan kautta. Tapahtumassa esiintyy myös palkittu kehitysvammaisteatteri La Strada musiikki-ilottelullaan Käytöskukka.

Katso tästä koko tapahtuman ohjelma aikatauluineen.

Säästö -> laatu

Olin viime viikon perjantaina Jyväskylän taidemuseolla kuuntelemassa paneelikeskustelua otsikolla Vapaaehtoinen museossa - voimavara vai penninvenytystä? Keskustelu nivoutui keskeisesti Jyväskylän Kulttuuriluotsien toimintaan, mutta vapaaehtoiset ovat pinnalla tällä hetkellä laajemminkin. Keskustelusta kirjoittaa myös Anna-Kaisa Ek blogissaan Elävä Eteläkarjalainen Museoympäristö.

Keskustelijoina olivat Merja Herranen, joka on Porvoon museon museonjohtaja, Museoalan ammattiliiton puheenjohtaja ja Suomen museoliiton hallituksen jäsen,  Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna, taidekasvattaja ja freelancer museopedagogi Riikka Notkola ja aktiivinen kulttuuriluotsi Pirkko Rissanen. Koossa oli siis varsin monipuolinen joukko, jotka kukin tarkastelivat aihepiiriä omasta näkövinkkelistään.

Keskustelussa käsiteltiin vapaaehtoistyötä nimenomaan ammatillisesti hoidetuissa museoissa. Samalla sivuttiin luonnollisesti ammattilaisten ja asianharrastajien tai vapaaehtoisten työnjakoa ja asemaa laajemminkin. Monet esiin nostetuista asioista ovat juuri niitä vellovia ajatuksia, joita itsekin aihepiiriin liittyen mietiskelen. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että vapaaehtoistyö ei voi toimia keinona säästää henkilöstökuluissa, vastuu toiminnasta on aina ammatillisesti koulutetulla henkilökunnalla. Monissa museoissa käytetään jo nykyisinkin varsin paljon palkattomia harjoittelijoita sekä erilaisin palkkatukijärjestelmien tuettuja työntekijöitä.

Jos vapaaehtoistyötä tarkastellaan vain taloudellisena resurssina, se ei ole kannattavaa; vapaaehtoisten kanssa tehtävä työ vie enemmän aikaa kuin pelkästään ammattilaisten voimin tehty homma. Panelistit ehdottivatkin, että sanan säästö tilalle voitaisiin laittaa sana laatu. Vapaaehtoiset lisäävät nimenomaan museotoiminnan laatua. Vapaaehtoiset nähtiin arvokkaana voimavarana, joka tuo työhön erilaisia näkökulmia ja ammattitaitoa sekä luo tiiviimpää yhteyttä yhteisöön.

Aivan perusteeton ei ole esiin noussut huoli, miltä suuri määrä vapaaehtoisia näyttää kuntapäättäjien silmin. Miksi museoissa pitäisi olla palkattua ja koulutettua henkilökuntaa, jos homma voidaan hoitaa myös vapaaehtoisten voimin.

Paneelin kahden vapaaehtoistyön kokemusasiantuntijan kautta tuli esiin näkökulma, että vapaaehtoistyö täytyy olla mukavaa ja palkitsevaa. Vapaaehtoiset kokevat, että lopullinen vastuu esim. näyttelystä täytyy olla museoammattilaisella. Vapaaehtoisyö voi pahimmillaan olla myös riistoa. Monissa maissa joissa vapaaehtoistyöllä on pitkät perinteet se on esim. vastavalmistuneelle ammattilaiselle lähes ainut tapa päästä kiinni palkattuun työhön.

Paneelin yhteenvetona voi todeta, että vapaaehtoistyö voi olla sekä vapaaehtoisille, että museolla voimavara. Se kuitenkin vaatii sitoutumista ja ajattelutavan muutosta puolin ja toisin. Museossa koko organisaation on sitouduttava ajatukseen ja oltava valmis vastaanottamaan vapaaehtoistyöntekijät.

Tuoli, jolla istua

Museon tapahtumien järjestämisessä pienet käytännön asiat ovat tärkeitä, ärsyttäviä ja jopa kasvattavia. Käytännön ongelmien myötä moni asia myös terävöityy. Useat ongelmat liittyvät rajallisiin taloudellisiin tai henkisiin resursseihin. Kaksi keskeistä pientä käytännön asiaa, joihin itse törmään koko ajan Werstaan tapahtumien järjestämisessä ovat äänieristys eri tilojen välillä sekä mukavien ja rentojen tuolien puute.

Avara museo-hankkeen blogissa viitattiin taannoin aikuiskasvatustieteen professorin Jyri Mannisen kirjoitukseenSivistys-lehdessä. Siinä hän pohtii aikuisten oppimisympäristöjä. Mannisen tekstissä toistuu istuminen. Hän mainitsee useaan kertaa kuinka perinteisestä luokkamuodosta pitäisi päästä vapaamuotoisempaan istuskeluun ja jopa seisomiseen oppimisympäristöissä. Museoissa taas pitäisi päästä jatkuvasta seisomisesta mukavaan istumiseen. 

Tapahtumissa oikeanlaisten istuimien käyttäminen ja niiden sijoittelu kertoo paljonkin tilaisuuden luonteesta. Werstaalla on satoja asiallisia Martelan tuoleja kokouskäyttöön. Ne ovat siistejä ja kestäviä. Jos halutaan luoda johonkin tilaisuuteen muuta kuin asiallista ja virallista tunnelmaa, toisenlaisia tuoleja on talosta vaikea löytää. 

Nykytaidetta esittelevässä museossa lattioilla voivat lötköttää kirkkaan väriset säkkituolit. Ne viestivät kävijälle, että hän voi omaksua näyttelyä lähes vaakatasossa ja välillä jopa ummistaa silmänsä. On todettava, etteivät säkkituolit välttämättä saumattomasti istu esim. Meirän kaupungin Työväentalon tunnelmaan. Jostain syystä säkkituolit sopivat nykytaiteeseen, mutta eivät muunlaisiin näyttelyihin. Werstaalla olen tähän mennessä tavannut säkkituoleja kerran, viime kesän taide konfliktissa -näyttelyssä. Ne olivat lainassa. 

-       Museo on museo, eikä nuorisotalo, eräs kollegani kerran totesi. 

Museo ei ole myöskään kulttuurikeskus, mutta kävijämääristä päätellen erilaiset tapahtumat Werstaalla tuntuvat suurta yleisöä kiinnostavan. Yleisöjä, kuten istuimiakin, on monenlaisia. Taannoin naistenpäivän juhlassa varttuneempi väki arvosti varmasti tukevia Martelan tuoleja, mutta tulevan AistiMUS -tapahtuman yleisön kanssa tilanne voi olla toinen. Sinne etsiskelen jälleen mukavia istuimia sekä Elävän kirjaston keskusteluille, että erilaisten filmien katseluun. Tähän mennessä olen löytänyt kaarevan penkin, kaksi Ikean nojatuolia, funkkis-nojatuolin ja puisen kiikkutuolin. Varsinainen aarre on Suomettunut Suomi-näyttelystä vapautunut rekvisiittakokoelman retrosohva. 

Suojeltava!

Viime viikolla avautui Werstaalla Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket - niminen näyttely, joka esittelee suomalaisen ympäristöliikkeen historiaa. Joillekin taistelu Koijärven kuivattamista vastaan on vielä hyvässä muistissa, omalle ikäpolvelleni on jäänyt mieleen erityisesti iskulause: Kessi suojeltava! Näyttely avaa mm. sitä mistä näissä tunnetuissa tapauksissa oli kysymys. 

Näyttelyyn on pystytetty myös suojelupuu; joka haastaa kävijän kertomaan mitä hän itse haluaisi suojella. Suojelupuuhun onkin kertynyt jo mukavasti kannanottoja. Tähän mennessä on haluttu suojella mm.:

Saimaan norppa

Äitiä

Sanginjoen ulkometsä

Kissoja, ettei ne jää auton alle.

Talvivaaran kaivoksen ympäristöä.

Suomen peruskallio

Museovirasto

Aarniometsiä ja kaikkia lajeja

Kaupin metsät ja rannat

Asiaviihdettä

Ostin tällä viikolla kirja-alesta Sanni Sepon kirjan Palsta, jossa on kuvia ja lyhyitä tekstejä helsinkiläisiltä viljelypalstoilta. Olin todella vaikuttunut ja mieleen syttyi valtava kesän ja kostean mullan kaipuu. Tyypillisenä palstaviljelijänä aloin siis jo tammikuun alussa miettiä kesän istutuksia. Koin, että elämänmakuiset kuvat ja aika rosoisetkin tarinat palstoilta kertoivat jotain oleellista elämästä. Kirja aiheutti minussa tunteen, että olin virkistynyt, elin hetken voimakkaammin ja luova ajatteluni lähti liikkeelle.

Kirjan luettuani kerroin kokemuksestani kollegalle, joka myös on innokas pienviljelijä. Mietiskelin ääneen, kuinka hienoa olisi, jos ihmiset saisivat juuri tuollaisen tunnetilan Werstaalta, ehkä joku saakin. Voisi ajatella, että museonäyttelyn ydintehtävä on tuottaa tunne siitä, että on elossa, että elää tässä hetkessä. Olisi hienoa, jos erityisesti Työväenmuseossa vierailun jälkeen ihminen tuntisi itsensä virkistyneeksi, ja kokisi oppineensa jotain uutta elämästä.

Näyttelyiden tekijät varmaan haluaisivat, että näyttely jää elämään kävijässä vielä käynnin jälkeenkin. Kollegani kertoi olleensa muutama vuosi sitten Turun linnan kummituskierroksella ja kirkuneensa hysteerisenä pimeästä salista paljastuvan pyövelin nähtyään. Hän muistaa sen vieläkin.

Olen lukemassa Jaana af Hällströmin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa Näyttelyviestintä. Siinä hän kirjoittaa museonäyttelyistä viestinnän näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan tiiviissä muodossa monista asioista, joita me museolaiset pohdimme päivittäin käytännön tasolla. Hällström viittaa Suomen Museoliiton tekemään kävijätutkimukseen, ja tiivistää kyselyn tuloksen, että kävijät haluavat museoilta asiaviihdettä. Asiaviihde pitää sisällään ajatuksen, että puhutaan asiaa, mutta sellaisessa muodossa, että se on myös viihdyttävää ja elämyksellistä. Museoissa halutaan oppimisen lisäksi myös viihtyä, mutta varsinainen ”aivot narikkaan” tyyppinen viihde koetaan jossain muualla.

Työporukat, koululuokat tai esim. Avara museo hankkeessa työvoimapoliittisen koulutuksen ryhmät tulevat usein museoon kierrokselle ja työpajaan silloin kun ryhmällä on virkistyspäivä. Avara museo- hankkeessa kehitetään museoita aikuisten oppimisympäristöinä. Olen monesti ollut hieman ärsyyntynyt virkistyspäivä-ajatuksesta, kukaan ei mainitse tulevansa museoon oppimaan. Asiaa voi tietysti tarkastella myös toisin, on hienoa, jos ihmiset kokevat museossa virkistyvänsä.