Oppia ja evästä

Viime aikoina olen käynyt poikani kanssa useamman kerran kahvilassa, joka sijaitsee kivenheiton päässä kodistamme. Kahvila on auki arkisin neljään asti, joten sinne ehtiminen merkitsee meille pientä merkityksellistä hemmotteluhetkeä. Kahvila on erityisesti työmiesten suosiossa edullisen hintatason, hyvien leivonnaisten ja mutkattoman palvelunsa vuoksi. Tuoreen pullaan lisäksi nautin kahvilassa muiden salakuuntelusta. Miesten juttujen aihepiirit liikkuvat havaintojeni mukaan Olli Rehnin EU- politiikasta pienyrittäjien verotukseen ja urheiluun. En ole kuullut heidän puhuvan työasioista.

3-vuotias poikani on kiinnittänyt huomiota kahvilan rekvisiittana käytettyyn vanhaan esineistöön. Hyllyllä tiskin takana on erikokoisia kuparipannuja ja ikkunalaudalla taikinakaukaloita. Tällä viikolla hän huomasi myös ikkunan edessä roikkuvat leipälapiot. Esineiden kautta olemme keskustelleet leipomisesta ja siitä mitä leipomossa tehdään.
- Tuollaisia kahvipannuja ei kukaan enää käytä, poikani sanoi minulle.

Olin ylpeä hänen historiantajustaan ja toisaalta tunsin pienen pistoksen sydämessäni. Hän on oppinut kaikenlaista tärkeää vanhoista esineistä ja leipomisesta kahvilassa eikä museossa. Hänelle museo on äidin työpaikka, jossa voi puuhata kaikkea mukavaa ja ryntäillä suurissa saleissa. Mietin myös, olenko minä sellainen äiti, joka ei jaksa museossa keskustella lapsensa kanssa näyttelyistä. Yritänkö vain saada lapsen viihtymään jollain keinoilla, että saan itse katsoa näyttelyitä rauhassa.

On mukavaa istua kahvilassa puheensorinassa kaikessa rauhassa. Kun ympärillä on vain muutama kiinnostava esine, niitä ehtii myös katsoa kunnolla. Voi ihailla kosketuksesta kiiltäväksi kulunutta puupintaa ja kuvitella kuinka leipuri aamuhämärissä suonikkailla käsillään mätkäisee taikinan kaukaloon. Museoihminen minussa pohtii miltä ajalta esineet mahtavat olla ja onko niitä käytetty kahvilan keittiössä. Samalla olen tyytyväinen, ettei esinetekstejä ole. Mietin, huomaavatko kahvilassa päivittäin käyvät työmiehet esineitä, herättävätkö ne heissä tunteita tai muistoja, merkitsevätkö ne mitään. Toivon, että vanhat esineet kahvilaympäristössä aktivoivat heidän muistijälkiään.

Minulle aktivointia tarjoavat myös lapsen kysymykset. Leipomokeskustelussa mielessäni käyvät Koiramäen talossa- kirjan kuvaukset ja Werstaalla nyt esillä oleva Metsäkansa-valokuvanäyttely. Toimin kai aika tyypillisen äidin tavoin, joka yrittää kaivella hajanaisia tiedonmuruja muististaan ja esittää lapselleen kaikkitietävää aikuista. Kahvilayrityksen kannalta vanha esineistö luo kuvan autenttisuudesta ja vanhasta leipomisen perinteestä; tässä paikassa on leivottu jo 58 vuotta maistuvaa pullaa. Ehkä pullakin maistuu paremmalle, jos ostaja ei epäile, että se on tuotu viime viikolla keskusvarastolta pakasteena ja valmistettu aamulla paistopisteessä.