Luin tällä viikolla jutun nuorisotyöttömyyden kasvusta. Nuorten työttömien määrä on jo reilusti yli 30 000. Osalla heistä ei ole mitään koulutusta. Tilaston ennustetaan synkkenevän vielä keväällä kun ammattioppilaitoksista valmistuvat ilmoittautuvat työttömiksi. Positiiviselta ja yllättävältäkin tuntui tieto, että nuorten työttömyys on usein lyhytaikaista. He ovat myös vanhempia ihmisiä valmiimpia ottamaan vastaa erilaisia töitä. Tämä on tietenkin varsin ymmärrettävää; pitkäänkin työelämässä olleilla on selkeämpi ja samalla kapeampi käsitys omasta osaamisestaan ja ammattialastaan. Ammatti-identiteetti on vahvempi.
Huolissaan kannattaa olla niistä nuorista, jotka syystä tai toisesta eivät hakeudu koulutukseen tai työhön. Jos kokemuksia työelämästä ei ole kertynyt lainkaan, se saattaa näyttäytyä varsin pelottavana paikkana. Työelämästä emme edes nousukaudella kuule usein positiivisia uutisia. Media tarttuu yksilöiden huikeisiin menestystarinoihin ja toisaalta kauhukertomuksiin, työpaikkakiusaamiseen ja uupumukseen. Näinä päivinä työelämää koskevat uutiset ovat lähinnä irtisanomisia ja lomautuksia.
Aika harvoin tuttavapiirissäni keskustellaan siitä, kuinka mukavaa ja palkitsevaa töissä on ollut. Kukaan ei sano palkkapäivänä olevansa ylpeä hyvin tehdystä työstä ja siitä saatavasta korvauksesta. Työstä kuuluu valittaa, niidenkin joilla kaikki on hyvin. Nuorelle työelämä saattaa näyttäytyä pelottavana viidakkona, josta kannattaa pysytellä kaukana.
Olen viime aikoina kuullut usein neuvon, että taantumassa kannattaa opiskella. Jos kutsumus tietylle alalle ei ole erityisen vahva, on koulutuksen valitseminenkin varsin haastavaa. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat ehkä opiskelleet jotain aivan muuta kuin sitä alaa, jolle ovat päätyneet töihin. Jos nuori haluaa opiskella, on hänen selvitettävä millaiseen kouluun olisi mentävä päästäkseen esim. golfkentän hoitajaksi, mattomieheksi, diplomaatiksi tai isännöitsijäksi? Minäkin haluaisin tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti