Werstaalla on ensi viikonloppuna AistiMUS-tapahtuma. Tapahtuma on järjestyksessään toinen ja liittyy Ihan epäNormaalia-näyttelyyn, joka on esillä Werstaalla vielä toukokuun loppupuolelle saakka. AistiMUS-tapahtuma tarjoaa monenlaista moniaistista koettavaa, mm. Tampereen seudun näkövammaisten järjestämän pimeän kahvilan sekä Elävän kirjaston. Kirjasto toimii samoin perusperiaattein kuin tavallinenkin kirjasto, painettujen niteiden sijaan kirjastosta lainataan eläviä ihmisiä lyhyttä jurrutuokiota varten.

Tapahtuman työpajoissa voi tehdä oman koskettelukuvan ja tai osallistua yhteisen animaation tekemiseen. Romusoitinartesaani Kimmo Nissisen monenmoisista raaka-aineista rakentamat soittimiet ovat kävijöiden kokeiltava, mm. basso jonka ääni koetaan tuntoaistimuksena erityisen alustan kautta. Tapahtumassa esiintyy myös palkittu kehitysvammaisteatteri La Strada musiikki-ilottelullaan Käytöskukka.

Katso tästä koko tapahtuman ohjelma aikatauluineen.

Säästö -> laatu

Olin viime viikon perjantaina Jyväskylän taidemuseolla kuuntelemassa paneelikeskustelua otsikolla Vapaaehtoinen museossa - voimavara vai penninvenytystä? Keskustelu nivoutui keskeisesti Jyväskylän Kulttuuriluotsien toimintaan, mutta vapaaehtoiset ovat pinnalla tällä hetkellä laajemminkin. Keskustelusta kirjoittaa myös Anna-Kaisa Ek blogissaan Elävä Eteläkarjalainen Museoympäristö.

Keskustelijoina olivat Merja Herranen, joka on Porvoon museon museonjohtaja, Museoalan ammattiliiton puheenjohtaja ja Suomen museoliiton hallituksen jäsen,  Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna, taidekasvattaja ja freelancer museopedagogi Riikka Notkola ja aktiivinen kulttuuriluotsi Pirkko Rissanen. Koossa oli siis varsin monipuolinen joukko, jotka kukin tarkastelivat aihepiiriä omasta näkövinkkelistään.

Keskustelussa käsiteltiin vapaaehtoistyötä nimenomaan ammatillisesti hoidetuissa museoissa. Samalla sivuttiin luonnollisesti ammattilaisten ja asianharrastajien tai vapaaehtoisten työnjakoa ja asemaa laajemminkin. Monet esiin nostetuista asioista ovat juuri niitä vellovia ajatuksia, joita itsekin aihepiiriin liittyen mietiskelen. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että vapaaehtoistyö ei voi toimia keinona säästää henkilöstökuluissa, vastuu toiminnasta on aina ammatillisesti koulutetulla henkilökunnalla. Monissa museoissa käytetään jo nykyisinkin varsin paljon palkattomia harjoittelijoita sekä erilaisin palkkatukijärjestelmien tuettuja työntekijöitä.

Jos vapaaehtoistyötä tarkastellaan vain taloudellisena resurssina, se ei ole kannattavaa; vapaaehtoisten kanssa tehtävä työ vie enemmän aikaa kuin pelkästään ammattilaisten voimin tehty homma. Panelistit ehdottivatkin, että sanan säästö tilalle voitaisiin laittaa sana laatu. Vapaaehtoiset lisäävät nimenomaan museotoiminnan laatua. Vapaaehtoiset nähtiin arvokkaana voimavarana, joka tuo työhön erilaisia näkökulmia ja ammattitaitoa sekä luo tiiviimpää yhteyttä yhteisöön.

Aivan perusteeton ei ole esiin noussut huoli, miltä suuri määrä vapaaehtoisia näyttää kuntapäättäjien silmin. Miksi museoissa pitäisi olla palkattua ja koulutettua henkilökuntaa, jos homma voidaan hoitaa myös vapaaehtoisten voimin.

Paneelin kahden vapaaehtoistyön kokemusasiantuntijan kautta tuli esiin näkökulma, että vapaaehtoistyö täytyy olla mukavaa ja palkitsevaa. Vapaaehtoiset kokevat, että lopullinen vastuu esim. näyttelystä täytyy olla museoammattilaisella. Vapaaehtoisyö voi pahimmillaan olla myös riistoa. Monissa maissa joissa vapaaehtoistyöllä on pitkät perinteet se on esim. vastavalmistuneelle ammattilaiselle lähes ainut tapa päästä kiinni palkattuun työhön.

Paneelin yhteenvetona voi todeta, että vapaaehtoistyö voi olla sekä vapaaehtoisille, että museolla voimavara. Se kuitenkin vaatii sitoutumista ja ajattelutavan muutosta puolin ja toisin. Museossa koko organisaation on sitouduttava ajatukseen ja oltava valmis vastaanottamaan vapaaehtoistyöntekijät.

Tuoli, jolla istua

Museon tapahtumien järjestämisessä pienet käytännön asiat ovat tärkeitä, ärsyttäviä ja jopa kasvattavia. Käytännön ongelmien myötä moni asia myös terävöityy. Useat ongelmat liittyvät rajallisiin taloudellisiin tai henkisiin resursseihin. Kaksi keskeistä pientä käytännön asiaa, joihin itse törmään koko ajan Werstaan tapahtumien järjestämisessä ovat äänieristys eri tilojen välillä sekä mukavien ja rentojen tuolien puute.

Avara museo-hankkeen blogissa viitattiin taannoin aikuiskasvatustieteen professorin Jyri Mannisen kirjoitukseenSivistys-lehdessä. Siinä hän pohtii aikuisten oppimisympäristöjä. Mannisen tekstissä toistuu istuminen. Hän mainitsee useaan kertaa kuinka perinteisestä luokkamuodosta pitäisi päästä vapaamuotoisempaan istuskeluun ja jopa seisomiseen oppimisympäristöissä. Museoissa taas pitäisi päästä jatkuvasta seisomisesta mukavaan istumiseen. 

Tapahtumissa oikeanlaisten istuimien käyttäminen ja niiden sijoittelu kertoo paljonkin tilaisuuden luonteesta. Werstaalla on satoja asiallisia Martelan tuoleja kokouskäyttöön. Ne ovat siistejä ja kestäviä. Jos halutaan luoda johonkin tilaisuuteen muuta kuin asiallista ja virallista tunnelmaa, toisenlaisia tuoleja on talosta vaikea löytää. 

Nykytaidetta esittelevässä museossa lattioilla voivat lötköttää kirkkaan väriset säkkituolit. Ne viestivät kävijälle, että hän voi omaksua näyttelyä lähes vaakatasossa ja välillä jopa ummistaa silmänsä. On todettava, etteivät säkkituolit välttämättä saumattomasti istu esim. Meirän kaupungin Työväentalon tunnelmaan. Jostain syystä säkkituolit sopivat nykytaiteeseen, mutta eivät muunlaisiin näyttelyihin. Werstaalla olen tähän mennessä tavannut säkkituoleja kerran, viime kesän taide konfliktissa -näyttelyssä. Ne olivat lainassa. 

-       Museo on museo, eikä nuorisotalo, eräs kollegani kerran totesi. 

Museo ei ole myöskään kulttuurikeskus, mutta kävijämääristä päätellen erilaiset tapahtumat Werstaalla tuntuvat suurta yleisöä kiinnostavan. Yleisöjä, kuten istuimiakin, on monenlaisia. Taannoin naistenpäivän juhlassa varttuneempi väki arvosti varmasti tukevia Martelan tuoleja, mutta tulevan AistiMUS -tapahtuman yleisön kanssa tilanne voi olla toinen. Sinne etsiskelen jälleen mukavia istuimia sekä Elävän kirjaston keskusteluille, että erilaisten filmien katseluun. Tähän mennessä olen löytänyt kaarevan penkin, kaksi Ikean nojatuolia, funkkis-nojatuolin ja puisen kiikkutuolin. Varsinainen aarre on Suomettunut Suomi-näyttelystä vapautunut rekvisiittakokoelman retrosohva. 

Suojeltava!

Viime viikolla avautui Werstaalla Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket - niminen näyttely, joka esittelee suomalaisen ympäristöliikkeen historiaa. Joillekin taistelu Koijärven kuivattamista vastaan on vielä hyvässä muistissa, omalle ikäpolvelleni on jäänyt mieleen erityisesti iskulause: Kessi suojeltava! Näyttely avaa mm. sitä mistä näissä tunnetuissa tapauksissa oli kysymys. 

Näyttelyyn on pystytetty myös suojelupuu; joka haastaa kävijän kertomaan mitä hän itse haluaisi suojella. Suojelupuuhun onkin kertynyt jo mukavasti kannanottoja. Tähän mennessä on haluttu suojella mm.:

Saimaan norppa

Äitiä

Sanginjoen ulkometsä

Kissoja, ettei ne jää auton alle.

Talvivaaran kaivoksen ympäristöä.

Suomen peruskallio

Museovirasto

Aarniometsiä ja kaikkia lajeja

Kaupin metsät ja rannat

Asiaviihdettä

Ostin tällä viikolla kirja-alesta Sanni Sepon kirjan Palsta, jossa on kuvia ja lyhyitä tekstejä helsinkiläisiltä viljelypalstoilta. Olin todella vaikuttunut ja mieleen syttyi valtava kesän ja kostean mullan kaipuu. Tyypillisenä palstaviljelijänä aloin siis jo tammikuun alussa miettiä kesän istutuksia. Koin, että elämänmakuiset kuvat ja aika rosoisetkin tarinat palstoilta kertoivat jotain oleellista elämästä. Kirja aiheutti minussa tunteen, että olin virkistynyt, elin hetken voimakkaammin ja luova ajatteluni lähti liikkeelle.

Kirjan luettuani kerroin kokemuksestani kollegalle, joka myös on innokas pienviljelijä. Mietiskelin ääneen, kuinka hienoa olisi, jos ihmiset saisivat juuri tuollaisen tunnetilan Werstaalta, ehkä joku saakin. Voisi ajatella, että museonäyttelyn ydintehtävä on tuottaa tunne siitä, että on elossa, että elää tässä hetkessä. Olisi hienoa, jos erityisesti Työväenmuseossa vierailun jälkeen ihminen tuntisi itsensä virkistyneeksi, ja kokisi oppineensa jotain uutta elämästä.

Näyttelyiden tekijät varmaan haluaisivat, että näyttely jää elämään kävijässä vielä käynnin jälkeenkin. Kollegani kertoi olleensa muutama vuosi sitten Turun linnan kummituskierroksella ja kirkuneensa hysteerisenä pimeästä salista paljastuvan pyövelin nähtyään. Hän muistaa sen vieläkin.

Olen lukemassa Jaana af Hällströmin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa Näyttelyviestintä. Siinä hän kirjoittaa museonäyttelyistä viestinnän näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan tiiviissä muodossa monista asioista, joita me museolaiset pohdimme päivittäin käytännön tasolla. Hällström viittaa Suomen Museoliiton tekemään kävijätutkimukseen, ja tiivistää kyselyn tuloksen, että kävijät haluavat museoilta asiaviihdettä. Asiaviihde pitää sisällään ajatuksen, että puhutaan asiaa, mutta sellaisessa muodossa, että se on myös viihdyttävää ja elämyksellistä. Museoissa halutaan oppimisen lisäksi myös viihtyä, mutta varsinainen ”aivot narikkaan” tyyppinen viihde koetaan jossain muualla.

Työporukat, koululuokat tai esim. Avara museo hankkeessa työvoimapoliittisen koulutuksen ryhmät tulevat usein museoon kierrokselle ja työpajaan silloin kun ryhmällä on virkistyspäivä. Avara museo- hankkeessa kehitetään museoita aikuisten oppimisympäristöinä. Olen monesti ollut hieman ärsyyntynyt virkistyspäivä-ajatuksesta, kukaan ei mainitse tulevansa museoon oppimaan. Asiaa voi tietysti tarkastella myös toisin, on hienoa, jos ihmiset kokevat museossa virkistyvänsä.

Aikuisen oppimista

Raketit paukkuvat ulkona ja vuosi on kohta vaihtumassa uuteen. Mielessä hieman haikeutta ja mukavaa odotusta ensi vuoden haasteita kohtaan. Werstaan Avara museo -hanke kääntyy aivan kohta kohti viimeistä kevättään. Hankkeen yksi tärkeä tavoite on museoammatillisen henkilökunnan aikuispedagogisen osaamisen kehittäminen. On hyvä hetki muistella muutamia asioita, joita itse olen oppinut projektisuunnittelijan ominaisuudessa kuluneena vuotena.

Hieman yli vuosi sitten Werstaalla luovuttiin pääsymaksuista. Muistan selvästi, että ennen päätöstä epäilin koko ajatusta. Siihen aikaan vielä tuntui, että jonkinlainen raja täytyy olla museoon tullessa. Ajatus siitä, että kuka tahansa voi vapaasti kävellä sisään, tuntui  oudolta. Olin oikeassa ja olin väärässä. Kuluneen vuoden aikana ihmisten piipahtelu, kenen tahansa sisään marssiminen ja epämääräinen haahuilu Werstaalla on lisääntynyt. Se on hienoa, kaikkein parasta. Olen ylpeä Werstaasta, olen ylpeä meistä, werstaalaisista.

Olen monesti ajatellut, että Werstaalla pitäisi olla paikkoja, joissa istua ja levähtää, paikkoja joissa voi tavata ja rupatella. Toisaalta olen vetänyt aikuisille monenlaisia työpajoja, jotka ovat olleet aktiivista toimintaa ja osallistumista. Aikuisissa tuntuu olevan aika lailla kahdenlaisia museokävijöitä, toiset haluavat keskittyä näyttelyihin omassa rauhassaan, toiset haluavat jonkun kertomaan ja keskustelemaan. Moni haluaa kokeilla itse ja tehdä käsillä. Monenlaiset käynnit voivat olla yhtä antoisia.

Avaran ryhmissä on Werstaalla vieraillut nuoria, eri ikäisiä aikuisia työttömiä ja mielenterveyskuntoutujia. Olen opastanut todella monenlaisia ryhmiä. Kun olen tavannut kunkin ryhmän, olen aina kysynyt, onko joku aiemmin käynyt meillä. Harva on. Lähtiessään useimmat ovat olleet innoissaan ja aikoneet tulla uudestaan. Tätä käsitystä vahvistavat myös muutamille ryhmille tekemäni nimettömät lomakekyselyt. En laske tätä pelkästään omaksi ansiokseni. Laajasti ottaen useimpien ajatus siitä, mitä on museo ja mitä siellä voi tehdä, on laajentunut. Yksi tärkeä oppi kuluneena vuonna on ollut, että ihmiset on tärkeitä ja kiinnostavia. Ihmisistä saa voimaa.

Avara museon hanketyötekijöiden kanssa olemme useissa tapaamisissa pyöritelleet osallisuuden käsitettä ja keskustelleet siitä, kuka saa tilaa toimia museossa. Kuka saa olla oikeasti osallinen ja aito toimija. Uskallammeko me luovuttaa tilaa muille kuin museoammattilaisille. Kysymys on monesti siitä, uskallammeko luopua asiantuntijuuden roolista ja antaa mahdollisuuden jollekin amatöörille.

Itse en koe olevani asiantuntija, jolle se olisi ongelma. Enemmänkin kysymys on siitä, kuinka museossa voi ja saa toimia.  Itselleni hieno oppimisen kokemus oli Naisten päivän juhla viime maaliskuun alussa. Vietimme päivää hyvin värikkäissä ja kansainvälisissä puitteissa, kun annoin varsin vapaat kädet Moniääninen museo -hankkeen kurssilaisille toteuttaa ohjelmaa. Tapahtuman tarjoilut ja ohjelma hoidettiin rennommalla kädellä kuin pedanttina museoihmisenä olisin tehnyt, mutta lopputulos oli onnistunut. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja koko tapahtuma jotain sellaista, jota ilman "moniäänistä" apua en olisi saanut aikaan.

Syksyllä avautunut Ihan epäNormaalia -näyttely on ollut suuri oppimisprosessi. Ennen näyttelyä en tiennyt tuon taivaallista viittomakielestä tai miettinyt juurikaan fyysisen saavutettavuuden ongelmia. Eri tavoin vammaisten ihmisten kohtaaminen jännitti. Nyt osaan tarkastella tiloja aivan eri tavalla ja olen tavannut näyttelyn tiimoilta hyvin erilaisia kiinnostavia ihmisiä. Olen keskustellut viittomakielisten ihmisten kanssa, tavannut kuurosokean ja opastanut mm. näkövammaisten ryhmiä.

Viime vuosi Werstaalla Avara museo -hankkeessa on ollut hyvä ja opettavainen vuosi. Monessa asiassa myös on onnistuttu. Ensi vuonna jatketaan hankkeen raportoinnin kimpussa. Analysointia odottavat kolmen arviointityöpajan videoitu materiaali ja ryhmille tehdyt kävijäkyselyt. Siihen asti; Hauskaa Uutta Vuotta 2012 ja Kiitos!

Jouluinen tervehdys teille kaikille!