Hitaasti

Eräs työkaverini oli kesällä hitaan piirtämisen kurssilla. Kurssin otsikko herätti kieltämättä mielenkiintoa. Ehdin jo kuvitella, kuinka kurssilaiset ovat kumartuneina piirustustelineidensä äärelle ja liikuttavat kättään kuin hidastetussa filmissä ja viikon aikana valmistuu korkeintaan yksi pieni piirros. Työkaverini mainitsi, että oli viikon aikana piirtänyt kuvan alumiinikattilasta ja joistain muistakin tavaroista. Vaikka kyseessä oli hitaan piirtämisen kurssi, oli viikon aikana syntynyt useampikin piirustus. Kurssin idea kaiketi oli, että piirtämistä lähestyttiin enemmän valööreitten kautta kuin ääriviivalla. Hitaus on näinä aikoina hyvä asia, downshifting on muodikasta.

Suunnittelin juuri Avaran museon syksyn ohjelmaa Werstaan osalta, näyttelykierroksia, työpajoja ja tapahtumia. Tunnen hengästyväni jo etukäteen syksyn menosta, paljon kaikkea mielenkiintoista on luvassa. Opastuskierroksia suunnitellessa tuntuu usein, että sisältöä kierrokselle täytyy suunnitella enemmän kuin sitä itse asiassa ehditään välittää. Tyhjien, hiljaisien hetkien pelko kai ajaa aikatauluttamaan kierrokset varsin täyteen. Huomaan ajattelevani, että kävijät ehtivät yksin kyllä kuljeskella rauhallisesti ja kuluttaa aikaa näyttelyissä. Kierrosten taas tulee on tehokkaita, jotta kukaan ei ehdi pitkästyä. Jonkinlaisena ihanteena kai pidän aika rivakasti ja määrätietoisesti etenevää kierrosta, jossa tapahtuu vaihtelevia ja yllättäviä asioita oppaan johdolla.
Puhenopeudesta tai ylipäätään kierroksen nopeudesta olen saanut hyvän muistutuksen opastaessani maahanmuuttajien ryhmiä. Heidän kanssaan olen vanhasta muistista aloittanut normaalilla puhevauhdilla ja jo alle minuutissa on käynyt selväksi, että täytyy hengähtää syvään ja aloittaa alusta. Täytyy puhua erittäin hitaasti ja selkeästi sekä miettiä todella tarkasti mitä aikoo sanoa. Tahti hidastuu entisestään, kun ryhmän kanssa yhdessä jäädään pohtimaan mikä on tukki ja mitä se voisi olla englanniksi tai venäjäksi.

Millainen voisi sitten olla museokierros hitaan piirtämisen hengessä? Jotenkin kiehtova ajatus olisi kiinnittyä vain yhteen esineeseen tai yhteen kohtaan näyttelyssä. Voisiko työväen historian kertoa vaikkapa Meirän kaupunki-näyttelyn pyykkipaljun äärellä tai pysähtyä vain James Finlaysonin raastinkoneen vierelle kertoilemaan Tampereen tekstiiliteollisuuden synnystä ja hiipumisesta. Siitä laajoja kaaria ja koukkauksia tehden. Yhdessä kohtaa seisominen toki vaatisi kovaa luottoa oppaan karismaan, ehkä jopa teknisiä apuja pelkän persoonan lisäksi. Tai voisin yrittää rakentaa kierroksen myös sen kattilan ympärille, joka Werstaalta löytyy Työväen osuuskaupan hyllystä. Se on kuparia.