aukion laidalla

Suojeltava!

2012-02-29T05:47:00.002-08:00

Viime viikolla avautui Werstaalla Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket - niminen näyttely, joka esittelee suomalaisen ympäristöliikkeen historiaa. Joillekin taistelu Koijärven kuivattamista vastaan on vielä hyvässä muistissa, omalle ikäpolvelleni on jäänyt mieleen erityisesti iskulause: Kessi suojeltava! Näyttely avaa mm. sitä mistä näissä tunnetuissa tapauksissa oli kysymys.

Näyttelyyn on pystytetty myös suojelupuu; joka haastaa kävijän kertomaan mitä hän itse haluaisi suojella. Suojelupuuhun onkin kertynyt jo mukavasti kannanottoja. Tähän mennessä on haluttu suojella mm.:

Saimaan norppa

Äitiä

Sanginjoen ulkometsä

Kissoja, ettei ne jää auton alle.

Talvivaaran kaivoksen ympäristöä.

Suomen peruskallio

Museovirasto

Aarniometsiä ja kaikkia lajeja

Kaupin metsät ja rannat

Asiaviihdettä

2012-01-13T05:03:00.000-08:00

Ostin tällä viikolla kirja-alesta Sanni Sepon kirjan Palsta, jossa on kuvia ja lyhyitä tekstejä helsinkiläisiltä viljelypalstoilta. Olin todella vaikuttunut ja mieleen syttyi valtava kesän ja kostean mullan kaipuu. Tyypillisenä palstaviljelijänä aloin siis jo tammikuun alussa miettiä kesän istutuksia. Koin, että elämänmakuiset kuvat ja aika rosoisetkin tarinat palstoilta kertoivat jotain oleellista elämästä. Kirja aiheutti minussa tunteen, että olin virkistynyt, elin hetken voimakkaammin ja luova ajatteluni lähti liikkeelle.

Kirjan luettuani kerroin kokemuksestani kollegalle, joka myös on innokas pienviljelijä. Mietiskelin ääneen, kuinka hienoa olisi, jos ihmiset saisivat juuri tuollaisen tunnetilan Werstaalta, ehkä joku saakin. Voisi ajatella, että museonäyttelyn ydintehtävä on tuottaa tunne siitä, että on elossa, että elää tässä hetkessä. Olisi hienoa, jos erityisesti Työväenmuseossa vierailun jälkeen ihminen tuntisi itsensä virkistyneeksi, ja kokisi oppineensa jotain uutta elämästä.

Näyttelyiden tekijät varmaan haluaisivat, että näyttely jää elämään kävijässä vielä käynnin jälkeenkin. Kollegani kertoi olleensa muutama vuosi sitten Turun linnan kummituskierroksella ja kirkuneensa hysteerisenä pimeästä salista paljastuvan pyövelin nähtyään. Hän muistaa sen vieläkin.

Olen lukemassa Jaana af Hällströmin viime vuonna ilmestynyttä kirjaa Näyttelyviestintä. Siinä hän kirjoittaa museonäyttelyistä viestinnän näkökulmasta. Kirjassa kerrotaan tiiviissä muodossa monista asioista, joita me museolaiset pohdimme päivittäin käytännön tasolla. Hällström viittaa Suomen Museoliiton tekemään kävijätutkimukseen, ja tiivistää kyselyn tuloksen, että kävijät haluavat museoilta asiaviihdettä. Asiaviihde pitää sisällään ajatuksen, että puhutaan asiaa, mutta sellaisessa muodossa, että se on myös viihdyttävää ja elämyksellistä. Museoissa halutaan oppimisen lisäksi myös viihtyä, mutta varsinainen ”aivot narikkaan” tyyppinen viihde koetaan jossain muualla.

Työporukat, koululuokat tai esim. Avara museo hankkeessa työvoimapoliittisen koulutuksen ryhmät tulevat usein museoon kierrokselle ja työpajaan silloin kun ryhmällä on virkistyspäivä. Avara museo- hankkeessa kehitetään museoita aikuisten oppimisympäristöinä. Olen monesti ollut hieman ärsyyntynyt virkistyspäivä-ajatuksesta, kukaan ei mainitse tulevansa museoon oppimaan. Asiaa voi tietysti tarkastella myös toisin, on hienoa, jos ihmiset kokevat museossa virkistyvänsä.

Aikuisen oppimista

2011-12-31T13:27:00.000-08:00

Raketit paukkuvat ulkona ja vuosi on kohta vaihtumassa uuteen. Mielessä hieman haikeutta ja mukavaa odotusta ensi vuoden haasteita kohtaan. Werstaan Avara museo -hanke kääntyy aivan kohta kohti viimeistä kevättään. Hankkeen yksi tärkeä tavoite on museoammatillisen henkilökunnan aikuispedagogisen osaamisen kehittäminen. On hyvä hetki muistella muutamia asioita, joita itse olen oppinut projektisuunnittelijan ominaisuudessa kuluneena vuotena.

Hieman yli vuosi sitten Werstaalla luovuttiin pääsymaksuista. Muistan selvästi, että ennen päätöstä epäilin koko ajatusta. Siihen aikaan vielä tuntui, että jonkinlainen raja täytyy olla museoon tullessa. Ajatus siitä, että kuka tahansa voi vapaasti kävellä sisään, tuntui oudolta. Olin oikeassa ja olin väärässä. Kuluneen vuoden aikana ihmisten piipahtelu, kenen tahansa sisään marssiminen ja epämääräinen haahuilu Werstaalla on lisääntynyt. Se on hienoa, kaikkein parasta. Olen ylpeä Werstaasta, olen ylpeä meistä, werstaalaisista.

Olen monesti ajatellut, että Werstaalla pitäisi olla paikkoja, joissa istua ja levähtää, paikkoja joissa voi tavata ja rupatella. Toisaalta olen vetänyt aikuisille monenlaisia työpajoja, jotka ovat olleet aktiivista toimintaa ja osallistumista. Aikuisissa tuntuu olevan aika lailla kahdenlaisia museokävijöitä, toiset haluavat keskittyä näyttelyihin omassa rauhassaan, toiset haluavat jonkun kertomaan ja keskustelemaan. Moni haluaa kokeilla itse ja tehdä käsillä. Monenlaiset käynnit voivat olla yhtä antoisia.

Avaran ryhmissä on Werstaalla vieraillut nuoria, eri ikäisiä aikuisia työttömiä ja mielenterveyskuntoutujia. Olen opastanut todella monenlaisia ryhmiä. Kun olen tavannut kunkin ryhmän, olen aina kysynyt, onko joku aiemmin käynyt meillä. Harva on. Lähtiessään useimmat ovat olleet innoissaan ja aikoneet tulla uudestaan. Tätä käsitystä vahvistavat myös muutamille ryhmille tekemäni nimettömät lomakekyselyt. En laske tätä pelkästään omaksi ansiokseni. Laajasti ottaen useimpien ajatus siitä, mitä on museo ja mitä siellä voi tehdä, on laajentunut. Yksi tärkeä oppi kuluneena vuonna on ollut, että ihmiset on tärkeitä ja kiinnostavia. Ihmisistä saa voimaa.

Avara museon hanketyötekijöiden kanssa olemme useissa tapaamisissa pyöritelleet osallisuuden käsitettä ja keskustelleet siitä, kuka saa tilaa toimia museossa. Kuka saa olla oikeasti osallinen ja aito toimija. Uskallammeko me luovuttaa tilaa muille kuin museoammattilaisille. Kysymys on monesti siitä, uskallammeko luopua asiantuntijuuden roolista ja antaa mahdollisuuden jollekin amatöörille.

Itse en koe olevani asiantuntija, jolle se olisi ongelma. Enemmänkin kysymys on siitä, kuinka museossa voi ja saa toimia. Itselleni hieno oppimisen kokemus oli Naisten päivän juhla viime maaliskuun alussa. Vietimme päivää hyvin värikkäissä ja kansainvälisissä puitteissa, kun annoin varsin vapaat kädet Moniääninen museo -hankkeen kurssilaisille toteuttaa ohjelmaa. Tapahtuman tarjoilut ja ohjelma hoidettiin rennommalla kädellä kuin pedanttina museoihmisenä olisin tehnyt, mutta lopputulos oli onnistunut. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja koko tapahtuma jotain sellaista, jota ilman "moniäänistä" apua en olisi saanut aikaan.

Syksyllä avautunut Ihan epäNormaalia -näyttely on ollut suuri oppimisprosessi. Ennen näyttelyä en tiennyt tuon taivaallista viittomakielestä tai miettinyt juurikaan fyysisen saavutettavuuden ongelmia. Eri tavoin vammaisten ihmisten kohtaaminen jännitti. Nyt osaan tarkastella tiloja aivan eri tavalla ja olen tavannut näyttelyn tiimoilta hyvin erilaisia kiinnostavia ihmisiä. Olen keskustellut viittomakielisten ihmisten kanssa, tavannut kuurosokean ja opastanut mm. näkövammaisten ryhmiä.

Viime vuosi Werstaalla Avara museo -hankkeessa on ollut hyvä ja opettavainen vuosi. Monessa asiassa myös on onnistuttu. Ensi vuonna jatketaan hankkeen raportoinnin kimpussa. Analysointia odottavat kolmen arviointityöpajan videoitu materiaali ja ryhmille tehdyt kävijäkyselyt. Siihen asti; Hauskaa Uutta Vuotta 2012 ja Kiitos!

Jouluinen tervehdys teille kaikille!

2011-12-21T08:07:00.000-08:00

Palaute

2011-11-30T13:14:00.001-08:00

Ryhmää opastaessa kuulijoiden elekielestä voi päätellä varsin paljon, jotkut eivät jaksa kuunnella vaan jättäytyvät heti porukan loppuun. Osa kuuntelee katsoen suoraan silmiin, mutta ilmekään ei värähdä eivätkä he kysy mitään. Useimmiten ryhmässä on vähintään yksi, joka rohkaistuu kysymään, usein myös henkilö, joka kokee tietävänsä kerrotut asiat opasta paremmin. Opastuksen päätteeksi kiitellään ja jotkut lähtevät silmät loistaen ja keskustellen. Joistain ei saa mitään irti. Useimmiten ihmiset ovat kohteliaita ja kiittelevät vaikka olisivat olleet tylsistyneitä.

Werstaan Avaran työpajoissa on käynyt useita kertoja nuorten aikuisten mielenterveyskuntoutujien ryhmä. En ole saanut ryhmältä juurikaan sanallista palautetta. Positiivista palautetta on ollut se, että he saapuvat paikalle ja tulevat takaisin tupakkatauolta. Joskus positiivinen palaute on katse silmiin tai pieni hymy. Ryhmän kanssa on ollut mukavaa yhteistyötä, vaikka usein joillakin on ollut silmin nähden hankala olo. Monikin on ollut vaisu, eikä ole pystynyt osallistumaan kaikkeen tekemiseen. Usein on tuntunut, että pakotan nuoret näyttelyyn, vaikka he haluaisivat tupakalle tai istumaan työpajatilaan.

Pari viikkoa sitten kävin haastattelemassa kyseisiä nuoria yhteistä artikkelia varten ja sain todella valaisevaa palautetta. Moni sanoi, että on viihtynyt Werstaalla Avaran työpajoissa ja saanut käyttää omaa luovuuttaan. Eräs nuori mies on ollut monta kertaa ryhmän mukana ja istunut aika usein syrjässä. Kysellessäni tunnelmia museokäynneistä hän sanoi aina innolla odottaneensa mikä näyttely ja työpaja meillä sillä kertaa olisi esillä.

Palaute oli minulle yllättävä. Kommentti oli todella opettavainen ja palkitseva, myös ne jotka eivät kommunikoi voivat olla täysillä mukana. On hienoa saada palautetta, joka muuttaa omaa ajattelua ja auttaa näkemään asioita ja tilanteita uudesta näkökulmasta.

Keväästä syksyyn

2011-11-29T01:05:00.000-08:00

Aukion laidalla palavat valot sysimustassa marraskuun illassa. Werstaalla ei ole ollut hiljaista vaikka blogi on ollut muutaman kuukauden tauolla. Projektisuunnittelija on suorastaan hukkunut Avaran museon sokkeloihin niin, ettei asioiden ajatteluun ja kirjaamiseen ole ollut aikaa. Yritän parantaa tapani.


Oma painokuosi-työpajassa innoituksen lähteenä toimi Tekstiiliteollisuusmuseon Puutarhasta Matkaan-näyttely.

Hannibal & Joku Roti Mafia keikalla Werstaan Meirän kaupunki-näyttelyn työväentalon lavalla Museoiden yössä 20.5.

Avaran viimeinen toimintakausi on lopuillaan. Paljon on ehtinyt tapahtua kevään jälkeen. Kesällä Werstaalla tehtiin ruohonjuurisarjakuvaa ja painettiin kangasta. Kesänäyttely Taide konfliktissa tarjosi mukavasti ajatuksia ja herätti ristiriitaisia tunteita ruohonjuurisarjakuvaa varten. Syksyllä tempauduttiin täysillä Ihan epäNormaalia- näyttelyn teemoihin. Näyttely kertoo vammaisuudesta eri aikoina; historiasta ja tämän päivän keskustelun aiheista. Näyttelyyn liittyvissä työpajoissa on askarreltu koskettelukirjoja.


Koskettelukirjan yksi sivu on valmistunut.

Olemme järjestäneet kiinnostavia tapahtumia ja onnistuneita työpajoja, viimeisimpänä AistiMUS- tapahtuma lokakuun lopussa. Ohjelmassa oli mm. Pimeä kahvila, jossa kahvi ja kastettava nautittiin ilman näköaistia. Kahvilan henkilökuntana olivat Tampereen seudun näkövammaiset ry:n vapaaehtoiset. Tapahtumassa järjestettiin myös Elävä kirjasto, joka toimii kuten tavallinen kirjasto, mutta tavallisten kirjojen sijaan Elävästä kirjastosta lainataan oikeita ihmisiä keskustelua varten. Kirjat edustavat erilaisia ihmisryhmiä, jotka kohtaavat syrjintää ja ennakkoluuloja. Kehitysvammaisteatteri La Stradan runoihin perustuvasta teoksesta Elämän jano järjestettiin kaksi esitystä. Werstaan työväentalon lavalle nousi myös punk-bändi Pertti Kurikan Nimipäivät.


Lainaajat tarskastelevat Elävän kirjaston valikoimaa. Valitettavasti Pimeästä kahvilasta ei ole kuva-aineistoa.

La Stada -teatterin esitys Elämän jano oli työväentalon koivukulisseissa oikeassa ympäristössä.

Pertti Kurikan nimipäivien keikka oli hieno elämys.

Mä syön vaan donitseja

2011-05-31T07:17:00.000-07:00

Tänä keväänä Werstaalla on syöty paljon rievää. Syynä on syyskuun loppuun asti esillä oleva Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttely, joka kertoo osaltaan tästä Tampereen perinneleivästä. Aikuisille olen vetänyt Rieväkierrosta, joka on huipentunut rieväkahveihin. Kahvinjuonnin lomassa olen kerännyt ihmisiltä parhaita ruokamuistoja . Muistoja kirvoittamaan olen tuonut työpajaan erilaisia ruokaan liittyviä esineitä. Eniten muistoja ovat tuoneet esiin sokerisakset ja vanha Airamin termospullo.

”Kesäretki

Lähdettiin heinäntekoon pellolle, niin mukaan otettiin termospulloon kahvia ja voileivät. Toisinaan oli piimää ja talkkunaa. Ruoka maistui hyvälle. Työnteko oli 50-luvulla hidasta, heinää niitettiin viikatteella ja seivästettiin. Heinät haravoitiin puuharavalla. ” Leila

Termospullo on ollut monissa tärkeissä tapahtumissa mukana; oman talon rakennustyömaalla, isän salkussa aamulla töihin mennessä ja marjametsässä. Tämä kertoo osaltaan siitä, että näiden kierrosten osallistujat ovat olleet hieman vanhempaa väkeä.

Koululaiset ovat tutustuneet näyttelyyn Leivän tähren -kierroksella, jonka päätteeksi alakoululaiset ovat askarrelleet lautasellisen hyvää ruokaa ja yläkoululaiset tehneet omaa ruokasuhdetta kuvaavan rintanapin. Ruuasta on useimmilla vahvoja näkemyksiä. Suuri osa noudattaa jonkinlaista ruokavaliota tai valikoi ruokaansa joidenkin kriteerien mukaan. Vanhempi polvi ehkä syö koko talven vain itse poimimiaan marjoja eikä osta lainkaan tuontihedelmiä. Nuoremmille ehkäpä eettiset syyt korostuvat ruokaan liittyvissä valinnoissa. Osa syöjistä ei välitä mistään muusta kuin ruuan hyvästä mausta. Aika monille se tarkoittaa esim. pizzaa ja Arnoldsin donitseja.

Avajaiset

2011-05-31T06:59:00.000-07:00

Joskus olen miettinyt, mitä ovat näyttelyn avajaiset? Miksi järjestämme tämän oudon rituaalin. Näyttely on harvoin totaalisen suljettu ennen avajaisia, joku saattanut käydä vilkaisemassa sitä samana päivänä ennen avajaisia. Kuitenkin vasta avajaisten jälkeen se on valmis ja avoinna suurelle yleisölle, avajaisvieraiden toimiessa jonkinlaisina esikokijoina.

Kun kirjoitan tätä, Werstaan kesänäyttelyn Taide konfliktissa, avajaisiin on vähän yli tunti. Asiakaspalveluhenkilökunta valmistelee avajaistarjoiluja. Tunnen itseni hieman jännittyneeksi, vaikka en ole ollut näyttelyä tekemässä. Näyttely on todella hieno ja vaikuttava kokonaisuus. Kirjoitan työpöytäni ääressä ennen kuin menen avajaisiin. Ennen sitä täytyy vielä laittaa tukkaa, tarkistaa meikki ja vaihtaa avajaismekko päälle. Avajaisissa tapaan tuttuja, syön pikkusuolaisia ja juon punaviiniä pienestä muovilasista.

Pohjimmiltaan avajaiset ovat näyttelyn deadline, päämäärä, jota kohti joskus hyvinkin kuluttava prosessi kulkee. Jotkut näyttelyt eivät ole valmiita avajaisissa, mutta useimmat ovat. Avajaisten merkitys on ennen kaikkea sosiaalinen, ihmisten tapaaminen. Avajaisvieraat sanovat, että täytyy tulla myöhemmin ihan kunnolla katsomaan näyttelyä, avajaisissa ei voi katsoa, koska ne ovat avajaiset.

Hymy herkässä

2011-03-24T08:32:00.000-07:00

Werstaalla on ollut auki pian kuukauden Martti Innasen taidenäyttely nimellä Innasta Suomesta. Esillä on 70 naivistista maalausta 1970-luvulta 2000-luvulle saakka, ihmissusista umpitolloihin. Monissa maalauksissa on esillä nenää kaiveleva kärsänenäinen maaseudun mies tai nainen.

Näinä päivinä tuntuu, että kaikissa vähänkin virallisissa yhteyksissä puhutaan kulttuurin hyvinvointivaikutuksista. Asiasta on tutkimustietoakin, kulttuuri tuntuu tekevän hyvää sitä harrastaville. Kulttuurin tekijöiden piirissä samainen toiminta taas saattaa aiheuttaa pahoinvointivaikutuksia esim. pienen palkkauksen ja epävarmojen työsuhteiden muodossa.

Moni poistuu Innasen taulujen ääreltä suu hymyssä. Eräskin rouva totesi, että on koko päivän hyvällä tuulella näyttelyn jälkeen. Moni on myös huokaissut helpottuneena, että kerrankin esillä on taidetta jota ymmärtää. Nämä taitavat olla kulttuurin lyhyen aikavälin hyvinvointivaikutuksia. Näyttely on ollut huippusuosittu. Parhaimpina päivinä sitä on käynyt katsomassa satoja ihmisiä ja näyttelyissä on ollut paljonkin viime vuoden puolella toivomaani säpinää.

Lähes kaikissa Innasen maalauksissa pilkka kohdistuu maalaistolloihin tai tollouttaan peitteleviin kaupunkilaistuneisiin maalaisiin. Kävijät eivät tunnu tästä loukkaantuvan vaan kuvaus herättää paremminkin mielihyvää, ehkä jopa tunnistamisen kokemuksia. Kaikki, joiden kanssa olen puhunut Innasen näyttelystä, ovat olleet kiinnostuneita, Innanen ei jätä ketään kylmäksi.

Keskustelin Innasen taiteesta viisaan veljeni kanssa Hesburgerin aterian äärellä ja ihmettelin mikä maalauksissa ihmisiin vetoaa. Hän piti Innasen suosiota täysin luonnollisena.

- Mä en ainakaan kaipaa mitään katharsista tai ravistelua. Ei taiteen tartte yrittää kyseenalaistaa mun arvoja.

Itse taidan kuulua niihin henkilöihin, jotka eivät pane pahakseen pientä ravistelua. Joillekin juuri Martti Innasen maalaukset tarjoavat ehkä sitä oikeanlaista ravistelua, hyvin positiivisessa mielessä.

Piipahtelijat

2011-02-28T05:44:00.000-08:00

Vapaan sisäänpääsyn myötä Werstalla käyminen on muuttunut, tai voisi sanoa, että kävijät käyttäytyvät hieman eri tavoin kuin ennen. Monet tulevat piipahtamaan. Kerran, kun olin aloittamassa yleisöopastusta, paikalle tupsahti henkilö, joka oli tullut tunniksi, kuluttamaan aikaa ennen kuin auton voi hakea korjaamolta. Toisen kerran eräs rouva tuli vilkaisemaan Pispalan pienoismallia ennen elokuvan päivänäytöstä. Werstaalla siis piipahdetaan. Joskus kävijä saapuu toisen kerroksen näyttelytiloihin, vilkaisee nopeasti ympärilleen ja poistuu. Ei kiinnostanut.

Kerroin eräällä tuttavalleni piipahtelijoista ja hän ihmetteli:

- Mitä siitä tulee, jos näyttelyistä katsoo vain pienen osa, nehän on kuitenkin rakennettu kokonaisiksi tarinoiksi, mitä ne kävijät sit saa siitä?

Sitähän me emme oikeastaan tiedä, mitä kukin saa irti museokäynnistään. Jotkut kokevat oppineensa uusia asioista, toisen sanovat ehkä viihtyneensä ja jotkut eivät tiedä. Se on ainakin varmaa, että kävijät tuskin kokevat tai omaksuvat näyttelyitä juuri sellaisina, jollaisiksi tekijät ovat ne suunnitelleet. Tuskin lukevat kaikkia tekstejä, tuskin katsovat jokaista esinettä. Onko näyttelykokemus siis hyvä, jos kävijä viettää museossa vaikkapa pari tuntia, ja heikko, jos käynti kestää vain 20 minuuttia?

Maksullisen museokäynnin yhteydessä monelle syntyy tarve suorittaa näyttelyitä, kaikki on katsottava, koska tästä on nyt maksettu. Pahimmillaan tällainen ajattelu voi johtaa esim. 9 tunnin näyttelyelämykseen Louvressa, josta allekirjoittaneella on omakohtaista kokemusta. Vapaan sisäänpääsyn myötä Werstas voi toimia kirjaston lailla. Kukin voi piipahtaa sinne ohikulkumatkallaan ja omaksua haluamansa sisällön ja poiketa ehkä uudelleen. Piipahtelu saattaa tietenkin johtaa siihen, ettei kävijä keskity näyttelyihin, koska on tullut vain piipahtamaan. Uusi käynti paremmalla ajalla saattaa sekin jäädä tekemättä. Tällöin kokemus jää ehkä pintapuoliseksi tavalla, josta tuttavani oli huolestunut.

Mutta hei, ...

2011-02-17T07:25:00.000-08:00

Viime viikonloppuna Werstaalla järjestettiin jälleen Elävän Kirjallisuuden Festivaali, joka tunnetaan kirjainyhdistelmällä EKF. Tämänvuotisen tapahtuman teemana oli karnevaali. Sen tiimoilta tapahtumassa liikuskelivat myös Kirjahäiriköt. Minuakin häiriköitiin alla olevalla kömpelöllä ja lohdullisella runolla.

Tapahtumassa kirjailija Riikka Pulkkinen pohti Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelussa kirjoittamista tavalla, joka voidaan yleistää laajemmin luovaan työhön. Pulkkinen totesi, että valmis kirja on tavallaan aina pettymys. Aikomus ei toteudu siten kuin on kuvitellut tai sellaisena kuin sen on mielessään nähnyt. Molemmat kirjailijat totesivat, että kirjoittaminen ja kirja ovat tässä mielessä ratkaisevasti eri asia. Usein olosuhteiden pakosta muuttunut toteutus on myös parempi kuin alkuperäinen suunnitelma. Usein työnsä tuloksia myös uskaltaa tarkastella vasta jälkikäteen, kun on päässyt irti alkuperäisestä visiostaan.

Riikka Pulkkisen ajatus tuli mieleeni, kun äsken hain kuivumasta aiemmin tällä viikolla järjestetyn Oma painokuosi-työpajan kankaat. Painotyö ei sujunut aivan mutkattomasti ja lopputulokset eivät vastanneet tekijöiden suunnitelmia. Kuitenkin, kun äsken katsoin kankaita uusin silmin parin päivän tauon jälkeen, ne näyttivät todella hienoilta. Toivon, että myös tekijät ovat tyytyväisiä.

Harmaa kasa

2011-01-31T13:07:00.000-08:00

On kulunut jo kuukausi siitä, kun viimeksi ehdin kirjoittamaan Werstaan Avaran tapahtumista. Olen lähes koko tammikuun ollut kaivautuneena suureen harmaaseen kasaan, jonne ei ole pilkahdellut mitään innostavaa kuin satunnaisesti. Kasa on nimeltään hankkeen hallinto, tai byrokratia tai raportti tai hakemus – itse asiassa kaikkia noita. Olen päiväkausia vain suorittanut erilaisia laskutoimituksia ja kirjannut niitä excel-taulukkoon. Olen ollut itkun partaalla, kiroillut ja riemuinnut. Keskeistä kielenkäyttöä ovat olleet sanat: tositenumero, omarahoitusosuus ja seurantaraportti.

Harmaasta kasasta huolimatta Werstaan Avaran kevään 2011 esite on saatu jakoon. Viime viikolla avautui Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttely, jonka tiimoilta olen syönyt varsinkin Linkosuon rievää usein ja hartaasti. Huomenna aloitan Rieväkierroksen nimellä opastukset näyttelyyn ja kierroksen jälkeen tietenkin otetaan kahvin kanssa pala rievää.

Ehkäpä johtuen harmaasta kasasta ajauduin viime viikolla useamman kerran keskusteluun matematiikasta ja erityisesti pitkän matematiikan opiskelusta.

- Sähän olet lukenut pitkän matikan, työtoverini huomautti eräänä päivänä, kun tuskailin taas laskujen kanssa. Ehätin heti huomauttamaan, että prosenttilaskua on varmaan opeteltu jo ala-asteella. Työtoverini myös mainitsi, että olen joskus suorastaan kehuskellut pitkän matematiikan opinnoilla. Tuon kehuskelun on täytynyt olla vähintäänkin leikkimielistä. Olen kyllä suorittanut pitkän matematiikan, mutta todella rimaa hipoen.

Toisen kerran matematiikkakeskustelu alkoi yllättäen eräänä iltana työväenopiston ryhmässä. Laskemista kun saattaa tarvita vaikkapa lasitöissä. Työväenopiston ryhmäläiset olivat yhtä mieltä siitä, että matematiikan opiskelun koulussa pitäisi olla sidottu käytännön esimerkkeihin, niin se olisi kiinnostavampaa. Taidan olla tällä hetkellä niin voimakkaasti sidottu excel-taulukoihin ja tamperelaiseen perinneherkkuun, että ne seuraavat minua kaikkialle. Kunhan saan laskut tältä erää laskettua, pääsen siirtymään Avaran seuraavien sisältöjen pariin eli Oma painokuosi-työpajan kehittelyyn.

Säpinää tulevalle vuodelle

2010-12-30T06:53:00.000-08:00

Avara museo hankkeen viimeinen opastus tältä vuodelta on ohi. 26 ihmistä oli saapunut Aunen iltapäivänkierrokselle tutustumaan Meirän kaupunkiin. Werstas luopui viime viikolla pääsymaksuista ja siitä asti on museossa riittänyt vilskettä. Näyttelykerroksessa käy mukava säpinä, jonka toivomme vielä kiihtyvän ensi vuonna.

Olen suunnittelemassa ensi kevään ohjelmaa. Päässä on hajanaisia ideoita ja ajatuksen tynkiä, jotka täytyisi jalostaa toimivaksi käytännöksi. Kevään uusiin näyttelyihin liittyvät sisällöt ovat vielä työn alla. Tammikuussa avautuu Rieväkylä ja Euroopan maku-näyttely. Yhdeksän eurooppalaisen museon kanssa yhteistyössä tehty näyttely kertoo suhteestamme ruokaan. Näyttely on samaan aikaan esillä myös Ruotsissa, Tanskassa, Virossa, Skotlannissa, Tsekissä, Sloveniassa, Portugalissa ja Unkarissa. Näyttely vie myös tamperelaisen rievän eurooppalaiselle ruokakartalle. Vaikuttaa siltä, että minunkin täytyy opetella leipomaan rievää, mutta mikä on se oikea rieväresepti?

Maaliskuussa Werstaalle saapuu Martti Huuhaa Innasen taidetta näyttelyyn Sata Innasta. Maalaukset kuvaavat osuvalla tavalla suomalaisuutta peräkylissä ja kaupungeissa. Näyttelyssä saa kulkea karvalakki päässä ja nenää voi kaivaa Innasen hahmojen tapaan.

Ainakin Metallin hohto työpaja valutöineen tulee jatkumaan, varmaan myös Aune jatkaa kierroksiaan. Keväällä jatkuu myös jossain muodossa työpaja museokirjapainossa. Aiomme puuhailla myös froteen kanssa. Tekstiiliteollisuusmuseon tämän vuoden vaihtuvaan näyttelyyn Puutarhasta matkaan olemme ideoineet painokangastyöpajaa, joka hyödyntäisi Tekstiiliteollisuusmuseon upeita kankaita ja koneiden kiehtovaa muotokieltä. Paljon on vielä suunnittelematta ja työpajat odottavat tekijöitään.

On tullut aika kiittää tästä vuodesta ja toivottaa ensi vuodeksi vielä parempaa meininkiä!

Werstas luopuu pysyvästi pääsymaksuista

2010-12-22T04:07:00.000-08:00

Työväenmuseo muuttui astetta avarammaksi kun museo luopui pääsymaksuista 21.12.2010 alkaen. Vapaan sisäänpääsyn avulla halutaan taata museopalvelujen saavutettavuus kaikille tulotasoon tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Pääsymaksuttomuuden myötä kynnys tulla tutustumaan näyttelyihin ja viettämään aikaa museossa on entistä matalampi.

Werstas haluaa omalla toiminnallaan ehkäistä ihmisten syrjäytymistä ja yhteiskunnan eriarvoistumista. Eväitä henkiseen hyvinvointiin myös niille, joiden taloudelliset resurssit kulttuurista nauttimiseen ovat rajalliset. Museo voi olla jatkossa enemmän myös kohtauspaikkana, jonne ihmisten on helppo tulla viettämään aikaa, tapaamaan ystäviä ja nauttimaan monimuotoisesta kulttuurista maksutta. Ilmainen sisäänpääsy Werstaalle kattaa kaikki museon näyttelyt. Tällä hetkellä avoinna ovat Meirän kaupunki, Metsäkansa, Likainen menneisyytemme, Tekstiiliteollisuusmuseo ja Höyrykonemuseo

Tässä tulee hirmuinen Rölli…

2010-11-15T06:07:00.000-08:00

- Se meni vähän semmoseksi röllipedagogiikaksi, veljeni sanoi eilen kuvatessaan erästä opetustilannetta.

Hän oli itse toiminut opettajana eikä pitänyt kyseistä opetustuokiota kovin onnistuneena. Veljeni on 1980-luvun lapsia ja oli aikanaan kova röllifani. Tästä syystä myös minä olen kuunnellut kaikki Rölli-kasetit läpi lukuisia kertoa perheemme automatkoilla. Veljeni liitti toiminnan Rölliin lähtien ajatuksesta, että opettaja ja oppilas oppivat samaa asiaa eli opettaja opetteli asiaa itsekin opettaessaan. Hän liitti ilmiön nimenomaan Rölliin, koska hänen mukaansa kyseisen peikon suosio lasten keskuudessa perustui siihen, että Rölli ei tiennyt asioita, jotka esitteli tietävänsä. Hän oli samalla hieman lapsi ja hieman aikuinen.

Museon työpajoissakin on joskus ripaus röllipedagogiikkaa. Kävijä saapuu työpajaan ennakkoon tarjotun kuvauksen perusteella. Hänen käsityksensä tulevasta on jotain ihan muuta kuin mitä todellisuudessa on tarjolla. Työpajan ohjaaja taas pyrkii vastaamaan tulijan odotuksiin ja pyrkii ehkä etsimään ratkaisumallia suunnalta, joka on hänelle outo. Kauniisti tätä haparoivaa toimintaa voisi kutsua myös yhdessä oppimiseksi, se saattaa tosin tuntua röllipedagogiikalta.

Raastinkone

2010-11-05T08:06:00.000-07:00

Werstaalla sijaitsevasta Tekstiiliteollisuusmuseosta on tekeillä opaskirja, jonka kokoamisvaiheessa museota tulee tarkasteltua hiukan uudella tavalla. Museon aarteisiin kuuluu Finlaysonin tehtaan perustajan James Finlaysonin 1820-luvulla rakentama raastinkone, joka oikeutetusti on mukana opaskirjassa. Kone liittyy puuvillan ensimmäisiin käsittelyvaiheisiin tehtaalla. Puuvilla saapuu tehtaalle tiukkaa puristettuna paalina, joka täytyy möyhentää ja pöyhiä kuohkeaksi ennen jatkokäsittelyä, samalla siitä poistetaan siemeniä ja muuta roskaa. Raastinkone siis raastaa puuvillaa, mutta ei tee raastetta, vaikka niinkin saattaisi luulla.

Jostain syystä minulla on vaikeuksia ottaa konetta ihan vakavasti. Tai toisin sanoen, se laittaa mielikuvituksen liikkeelle aivan eri tavalla kuin museon muut koneet. Joskus iltasatuja lukiessa on tullut mieleen, että raastinkone voisi olla myös Tatun ja Patun rakentama vähän kotikutoinen ja erikoinen keittiökone. Raastinkoneella on aika julmannäköiset hampaat ja ulkoneva leuka. Tatun ja Patun päästessä vauhtiin raastinkoneen kanssa, ei lopputuloksena varmaan olisi mitään tavanomaista kuten porkkanaraastetta. Ehkäpä raasteeksi joutuisivat laajemminkin kaikenlaiset keittiötavarat, esim. Tupperware- ja tiskirättiraaste voisi olla kiinnostavaa.

Oppia ja evästä

2010-10-29T06:24:00.000-07:00

Viime aikoina olen käynyt poikani kanssa useamman kerran kahvilassa, joka sijaitsee kivenheiton päässä kodistamme. Kahvila on auki arkisin neljään asti, joten sinne ehtiminen merkitsee meille pientä merkityksellistä hemmotteluhetkeä. Kahvila on erityisesti työmiesten suosiossa edullisen hintatason, hyvien leivonnaisten ja mutkattoman palvelunsa vuoksi. Tuoreen pullaan lisäksi nautin kahvilassa muiden salakuuntelusta. Miesten juttujen aihepiirit liikkuvat havaintojeni mukaan Olli Rehnin EU- politiikasta pienyrittäjien verotukseen ja urheiluun. En ole kuullut heidän puhuvan työasioista.

3-vuotias poikani on kiinnittänyt huomiota kahvilan rekvisiittana käytettyyn vanhaan esineistöön. Hyllyllä tiskin takana on erikokoisia kuparipannuja ja ikkunalaudalla taikinakaukaloita. Tällä viikolla hän huomasi myös ikkunan edessä roikkuvat leipälapiot. Esineiden kautta olemme keskustelleet leipomisesta ja siitä mitä leipomossa tehdään.
- Tuollaisia kahvipannuja ei kukaan enää käytä, poikani sanoi minulle.

Olin ylpeä hänen historiantajustaan ja toisaalta tunsin pienen pistoksen sydämessäni. Hän on oppinut kaikenlaista tärkeää vanhoista esineistä ja leipomisesta kahvilassa eikä museossa. Hänelle museo on äidin työpaikka, jossa voi puuhata kaikkea mukavaa ja ryntäillä suurissa saleissa. Mietin myös, olenko minä sellainen äiti, joka ei jaksa museossa keskustella lapsensa kanssa näyttelyistä. Yritänkö vain saada lapsen viihtymään jollain keinoilla, että saan itse katsoa näyttelyitä rauhassa.

On mukavaa istua kahvilassa puheensorinassa kaikessa rauhassa. Kun ympärillä on vain muutama kiinnostava esine, niitä ehtii myös katsoa kunnolla. Voi ihailla kosketuksesta kiiltäväksi kulunutta puupintaa ja kuvitella kuinka leipuri aamuhämärissä suonikkailla käsillään mätkäisee taikinan kaukaloon. Museoihminen minussa pohtii miltä ajalta esineet mahtavat olla ja onko niitä käytetty kahvilan keittiössä. Samalla olen tyytyväinen, ettei esinetekstejä ole. Mietin, huomaavatko kahvilassa päivittäin käyvät työmiehet esineitä, herättävätkö ne heissä tunteita tai muistoja, merkitsevätkö ne mitään. Toivon, että vanhat esineet kahvilaympäristössä aktivoivat heidän muistijälkiään.

Minulle aktivointia tarjoavat myös lapsen kysymykset. Leipomokeskustelussa mielessäni käyvät Koiramäen talossa- kirjan kuvaukset ja Werstaalla nyt esillä oleva Metsäkansa-valokuvanäyttely. Toimin kai aika tyypillisen äidin tavoin, joka yrittää kaivella hajanaisia tiedonmuruja muististaan ja esittää lapselleen kaikkitietävää aikuista. Kahvilayrityksen kannalta vanha esineistö luo kuvan autenttisuudesta ja vanhasta leipomisen perinteestä; tässä paikassa on leivottu jo 58 vuotta maistuvaa pullaa. Ehkä pullakin maistuu paremmalle, jos ostaja ei epäile, että se on tuotu viime viikolla keskusvarastolta pakasteena ja valmistettu aamulla paistopisteessä.

Oppia ikä kaikki

2010-10-19T13:21:00.000-07:00

Olin jokin aika sitten kansainvälisessä konferenssissa, MumAE - Museums meet Adult Educators, jossa käsiteltiin elinikäistä oppimista ja museoita. Monelle konferenssin puhujista elinikäinen oppiminen tuntui tarkoittavan nimenomaan vanhusten saamista mukaan museopalveluiden piiriin. Moni puolusti vanhempien ihmisten oikeutta oppimiseen ja uuden kokemiseen.

Kuka sitten on ikääntynyt, vanhus tai seniorikansalaisen. Eräs puhujista määritti, että ikääntyminen alkaa kun ikä alkaa vaikuttaa työnhakuun. Useille tämä tapahtuu noin neljänkymmenen ikävuoden tietämillä. Määritelmä on varmastikin totta, mutta tuntuu aika hurjalta. Olen siis neljän vuoden päästä jo itsekin ikääntyvä kansalainen, vaikka eläkeikään on vielä tovi.

Kulttuurin hyvää tekevästä vaikutuksesta on viime aikoina ilmestynyt tutkimuksia ja myös tiedotusvälineet ovat varsin hanakasti tarttuneet aiheeseen. Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten, että kulttuuria harrastavat ja sosiaalisesti aktiiviset elävät keskimäärin kolme vuotta pidempään. Varsin usein on myös todettu, että asia perustuu kulttuuriharrastusten sosiaaliseen puoleen. Kulttuuririennoissa kun käydään yleensä porukalla.

Erään kulttuurin suurkuluttajan henkilöauton kojelauta.

Nimim. liimanäppi

2010-09-17T06:34:00.000-07:00

Kirjoitin tällä viikolla artikkelia Avara museo hankkeesta Werstaan tulevaan asiakaslehteen. Ajatus ei ollut kirkas ja teksti syntyi kovin tahmeasti. Tekstiin runoilin vanhasta tottumuksesta kuinka näyttelyssä käyntiin yhdistetty työpaja hienolla tavalla syventää elämystä fyysisen kokemuksen kautta. Samalla syntyy itse tehty muisto, jonka voi ottaa kotiin ja jatkaa kokemusta myös museon seinien ulkopuolelle. Ihan tympäisi kirjoittaa jotain noin itsestäänselvää.

Parina viime päivän olen todennut, että se taitaa olla kuitenkin ihan oikeasti totta. Olen vetänyt parikin työpajaa, joiden jälkeen oma mieli on ollut todella raikastunut ja osallistujat poistuneet tyytyväisen oloisina. Mukavassa työpajassa kun myös ohjaajan ajantaju katoaa ja asiaan uppoutuu aika kokonaisvaltaisesti. Ryhmän onnistuneista tuotoksista voi olla vilpittömän onnellinen.

Puhumme aina hiukan tuhahdellen askartelusta –paskartelusta, vaikka oikeastaan leikkailu, liimailu ja väkertäminen on aika kivaa. Liimaklöntsät sormenpäissä ja Erikeeperin tuoksu ilmassa, siinä on jotain turvallista ja mukavaa. Eilisessä Tekstiilin taika työpajassa teimme hienoja Finlaysonin nostalgisilla froteilla päällystettyjä valokuvakehyksiä.

Syksyn esite ilmestynyt

2010-09-06T03:17:00.000-07:00

Werstaan Avaran museon syksyssä on luvassa kaikenlaista mukavaa. Viikoittain järjestetään näyttelykierroksia ja työpajoja. Meirän kaupungin Aune-rouvan iltapäiväkierroksella pääsee tutustumaan kaupungin väkeen ja museokirjapainoon. Metallin hohto-työpajassa valetaan pieni metalliesine ja Tekstiilin taika-kierros johdattaa Finlaysonin nostalgisten froteiden äärelle.

Syksyllä avautuvat näyttelyt Likainen menneisyytemme ja Metsäkansa valottavat suomalaisen arkielämän kehitystä ja puhtauskäsitysten muuttumista savupirtistä suihkusaippuaan. Näyttelyihin liittyvää puheohjelmaa on Likainen menneisyytemme-päivä 25.9. jossa sukelletaan mm. kaivojen ja käymälöiden kulttuurihistoriaan sekä puhtauden mainontaan. Koko perheen tapahtuma Vähän siistiä! valloittaa Werstaan sunnuntaina 24.10. Luvassa on siivouspeli ja ällölimatyöpaja.Tarkemmat tiedot tapahtumista Werstaan nettisivuilta.

Nähdä ja katsoa

2010-08-31T13:00:00.001-07:00

Olin viime viikolla Avara museo hankkeen järjestämässä kuvailutulkkauksen koulutuksessa Porin taidemuseolla. Koulutus oli lyhyt mutta innostava. Sain uskallusta ajatella, että meidänkin museossa voitaisiin ehkä toteuttaa näyttelykierroksia kuvailutulkkauksella. Kuvailutulkkauksella tarkoitetaan näkövammaisille suunnattua tapaa sanallistaa visuaalisia asioita, kuten museonäyttelyitä. Koulutuksen vetäjänä toimi itsekin näkövammainen kuvataiteen opettaja ja kuvataiteilija Maarit Hedman.

Kotimatkalla junassa listasin muistikirjaan kaikkea kosketeltavaa ja haisteltavaa, jota Werstaan näyttelyissä on tällä hetkellä mukana. Listasta tuli lopulta aika pitkä. Oli mukava huomata, että muutkin aistit kuin pelkkä näkö on meillä jo otettu huomioon. Makuaistia voi toistaiseksi hemmotella vain museokaupan makeisilla käynnin jälkeen. Tosin Avaran museon Aunen iltapäiväkierroksilla tarjotaan myös kahvia. Koulutuksessa kävi myös hienolla tavalla ilmi, että kuvailu toimii hyvin sekä näkövammaisille, että näkeville. Tai voisi ehkä sanoa, että hyvää kuvailua kuuntelee myös näkevä mielellään. Ne jotka näkevät, eivät välttämättä osaa katsoa.

Hitaasti

2010-08-20T01:38:00.000-07:00

Eräs työkaverini oli kesällä hitaan piirtämisen kurssilla. Kurssin otsikko herätti kieltämättä mielenkiintoa. Ehdin jo kuvitella, kuinka kurssilaiset ovat kumartuneina piirustustelineidensä äärelle ja liikuttavat kättään kuin hidastetussa filmissä ja viikon aikana valmistuu korkeintaan yksi pieni piirros. Työkaverini mainitsi, että oli viikon aikana piirtänyt kuvan alumiinikattilasta ja joistain muistakin tavaroista. Vaikka kyseessä oli hitaan piirtämisen kurssi, oli viikon aikana syntynyt useampikin piirustus. Kurssin idea kaiketi oli, että piirtämistä lähestyttiin enemmän valööreitten kautta kuin ääriviivalla. Hitaus on näinä aikoina hyvä asia, downshifting on muodikasta.

Suunnittelin juuri Avaran museon syksyn ohjelmaa Werstaan osalta, näyttelykierroksia, työpajoja ja tapahtumia. Tunnen hengästyväni jo etukäteen syksyn menosta, paljon kaikkea mielenkiintoista on luvassa. Opastuskierroksia suunnitellessa tuntuu usein, että sisältöä kierrokselle täytyy suunnitella enemmän kuin sitä itse asiassa ehditään välittää. Tyhjien, hiljaisien hetkien pelko kai ajaa aikatauluttamaan kierrokset varsin täyteen. Huomaan ajattelevani, että kävijät ehtivät yksin kyllä kuljeskella rauhallisesti ja kuluttaa aikaa näyttelyissä. Kierrosten taas tulee on tehokkaita, jotta kukaan ei ehdi pitkästyä. Jonkinlaisena ihanteena kai pidän aika rivakasti ja määrätietoisesti etenevää kierrosta, jossa tapahtuu vaihtelevia ja yllättäviä asioita oppaan johdolla.
Puhenopeudesta tai ylipäätään kierroksen nopeudesta olen saanut hyvän muistutuksen opastaessani maahanmuuttajien ryhmiä. Heidän kanssaan olen vanhasta muistista aloittanut normaalilla puhevauhdilla ja jo alle minuutissa on käynyt selväksi, että täytyy hengähtää syvään ja aloittaa alusta. Täytyy puhua erittäin hitaasti ja selkeästi sekä miettiä todella tarkasti mitä aikoo sanoa. Tahti hidastuu entisestään, kun ryhmän kanssa yhdessä jäädään pohtimaan mikä on tukki ja mitä se voisi olla englanniksi tai venäjäksi.

Millainen voisi sitten olla museokierros hitaan piirtämisen hengessä? Jotenkin kiehtova ajatus olisi kiinnittyä vain yhteen esineeseen tai yhteen kohtaan näyttelyssä. Voisiko työväen historian kertoa vaikkapa Meirän kaupunki-näyttelyn pyykkipaljun äärellä tai pysähtyä vain James Finlaysonin raastinkoneen vierelle kertoilemaan Tampereen tekstiiliteollisuuden synnystä ja hiipumisesta. Siitä laajoja kaaria ja koukkauksia tehden. Yhdessä kohtaa seisominen toki vaatisi kovaa luottoa oppaan karismaan, ehkä jopa teknisiä apuja pelkän persoonan lisäksi. Tai voisin yrittää rakentaa kierroksen myös sen kattilan ympärille, joka Werstaalta löytyy Työväen osuuskaupan hyllystä. Se on kuparia.

… was here

2010-08-03T23:25:00.001-07:00

Hyvin remontoidun kesän jälkeen on mukava palata töihin. Loman aikana en käynyt lähelläkään työpaikkaa ja ajatukset liikkuivat täysin muissa maailmoissa. Vielä alkukesästä mielen päällä pyörineet asiat tuntuvat kovin vierailta ja osa silloisista ongelmista on ratkennut kuin itsestään.

Töihin palatessa piipahdin myös Werstaan näyttelyissä. Kävin vilkaisemassa erityisesti Kaupunki kynällä-piirustustilaa, jonka laitoin alulle viimeisinä työpäivinä ennen lomaa. Seiniin oli raapusteltu suoria kommentteja ja piirrelty monenlaisia hahmoja. Piirrosten sijaan kävijöillä tuntui kuitenkin olleen erityinen tarve kirjoittaa, hei mäkin olin täällä!

Naisia työssään

2010-06-30T01:41:00.000-07:00

Jokin aika sitten opastin maahanmuuttajien ryhmää Werstaan Meirän kaupunki-näyttelyssä. Kierroksen jälkeen työpajassa kyselin mitä jäi kierrokselta mieleen. Ainoastaan naisista koostuvalle ryhmälle oli jäänyt erityisesti mieleen, että naiset tekivät kaikki työt. Tarkemmin ajatellen huomio tuntuu perustellulta. Näyttely esittelee voittopuolisesti työteliäitä naisia kuten reikäkorttilävistäjättären, puhelunvälittäjän ja tulitikkutehtaan työntekijöitä. Laastinkantajinakin nähdään naisia.

Raskasta, tyypillisesti naisten tekemää työtä oli pyykkääminen. Meirän kaupungissa on esillä valokuvasuurennos, jossa pyykkärit huuhtelevat pyykkejä talvella jäisessä vedessä. Nykyihmiselle työ tuntuu mahdottomalta edes käsittää ja omaa 1100 kierrosta minuutissa linkoavaa konettaan arvostaa aivan uudella tavalla. Tutkimusten mukaan pyykinpesu on nykyäänkin perheissä useimmiten naisten työtä, kun taas miehet, jos taloustöitä tekevät, huolehtivat tiskauksesta.

Erilaisen näkökulman pyykkärin työhön tarjoaa Werstaan kesänäyttely Pekka Halosesta Marja Pirilään, joka esittelee Tradekan taidekokoelmaa. Pekka Halosen maalaus Pyykinhuutoja ajoittuu n. vuoteen 1906. Maalauksessa pyykkäri vääntää rannassa kuivaksi pyykkiä yllään vaaleansininen leninki, joka näyttää aika lailla pyhäleningiltä, esiliinakaan hänellä ei ole. Maalauksessa kuvataan arkista tapahtumaa varsin realistisesti, mutta myös ihannoiden. Halosen ilmaisussa on jopa monumentaalista tyylittelyä, vaikka maalaus onkin varsin pienikokoinen. Työteon kuvaus on alisteinen esteettiselle sommitelmalle, jota myös värien käyttö korostaa.

Piirretään seinään

2010-06-28T23:22:00.000-07:00

Werstaalla avattiin ennen juhannusta Kaupunki kynällä- piirustustila. Meirän kaupunki-näyttelyn yhteydessä sijaitsevassa Komuutti-galleriassa on tilaisuus aivan luvan kanssa piirtää seinään. Se on yllättävän mukavaa. Edellisestä kerrasta onkin jo hiukan aikaa. Ajatuksenani tilan suhteen oli, että kävijät voivat halutessaan jatkaa Pispalan mökkien hauskasti rytmittyvää kaaosta seinälle, malliksi sinne on jo liitetty muutama kuva pienoismallin taloista. Toisaalta seinät kutsuvat kommentoimaan Meirän kaupungin aihepiirejä laajemminkin.

Tai niin minä olin ajatellut. Muutamaa mökkiä sinne on toki hahmoteltu, mutta seinille on ilmestynyt myös pulskaa hiirtä jahtaava kissa sekä prinsessa, jonka mekon alta kurkistaa outo, pelottava otus. Ensimmäistä kirkkovenettä vielä odotellaan.

Hankkeessa

2010-06-02T05:56:00.000-07:00

Olen keskellä hanketta, tarkemmin sanottuna osahanketta, joka on osa Avara museo- hanketta, joka on osa suurempaa hanketta. Me kaikki tässä pyörivät ihmiset olemme hankeihmisiä. Tällä hetkellä hanke tuntuu enemmänkin aikeelta tai aikomukselta. Tavoitteet ovat korkealla ja siintävät jossain tulevaisuudessa. Täytyy vain uskoa, ettei aikomukseksi jää. Parhaimmillaanhan hanke toimii lähtölaukauksena ja vakiinnuttajana pysyvämmälle toiminnalle. Hankkeisiin kuuluu omanlaisensa hankekieli, josta olen vähitellen alkanut saada ihottumaa. Sen taakse on kovin helppo verhota epävarmuus ja sisällön puute. Hankekieli jää helposti päälle, niin ettei asioista enää osaa puhua muuten.

Eilen tapasin Verkko haltuun – Nätet i besittning- hankkeen ihmisiä, jotka kävivät meillä tutustumassa kahteen tamperelaiseen Avara museo-hankkeeseen. Verkko haltuun on kirjastojen hanke, jonka tarkoituksena on lyhyesti sanottuna parantaa kansalaisten verkkotaitoja, aktivoida ja sitä kautta myös lisätä syrjäytyneiden työllistymistä, tämä siis jokseenkin hankekielellä ilmaistuna. Tapaamisessa olivat siis kirjastoväki ja museoväki, hankeväki, samassa kahvipöydässä. Museot ja kirjastot ovat keskeisiä muistiorganisaatioita, jotka voisivat tavoittaa ihmisiä hyvin laajalti ja joilla voisi olla paljon yhteistä toimintaa. Kovin paljon sitä ei tällä hetkellä ole.

Eilen tapaamani kirjastoväki piti museoissa hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena toiminnallisuutta, joka toteutuu esim. työpajoissa. Itse olen koko kevään ajatellut mielessäni, että museot voisivat olla enemmän kuin kirjastot, avoimia ja vapaita. Kirjastot tarjoavat hienon mahdollisuuden täysin maksutta olla ihmisten kanssa, mutta samalla yksin, tai jopa hypätä yhtäkkiä kirjaston mukavasta tuolista aivan toiseen todellisuuteen.

Minä en ole koskaan päässyt museossa täysin toiseen todellisuuteen, en niin kuin kirjaa lukiessa, jolloin helposti unohtaa kaiken muun. Eräs tuttavani kertoi, että hän oli lomamatkalla etnografisessa museossa uppoutunut aiheeseen niin täysin, että oli museosta poistuessaan unohtanut missä maassa oli. Kadehdin tuota kokemusta.

Kaikki aistit käyttöön

2010-05-27T03:54:00.001-07:00

Olin eilen aamupäivän maakunnallisilla museopäivillä Vapriikissa. Aiheena oli museoiden saavutettavuus ja museon imago. Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju puhui museoiden asiakaspalvelusta otsikolla Kassa, vessa ja museonäyttely. Puheenvuoro oli aiheellinen muistutus siitä, mitä asiakkaat tutkimusten mukaan muistavat museovierailusta. Edellä mainittujen lisäksi asiakkaiden mieleen jää yleensä kahvila ja korkeintaan 2 asiaa näyttelyistä.

Myllyharju kertoi useita esimerkkejä englantilaisista museoista ja mainitsi, että joissain museoissa on panostettu erityisesti vessakokemukseen. WC-tiloista on tehty ylellisiä. Kävijä voi jopa suihkauttaa kaulalleen hieman laadukasta parfyymia nenän puuteroinnin ohessa. Kiehtova ajatus. Tällä tavalla saataisiin myös tasattua koko museon tuoksumaailma miellyttäväksi ja peitettyä asiakkaista tai esineistä mahdollisesti erittyvät tunkkaiset vivahteet. Jotenkin tuntuu, ettei Chanel 5 ole ihan Työväenmuseo tuoksu, mutta mikä olisi? Hiki, voiteluöljy…

Pönötys

2010-05-03T06:03:00.001-07:00

Olen viime aikoina monesti huomannut olevani keskellä jutustelua tai suorastaan kokousta, jossa on pohdittu museoiden saavutettavuutta, avaruutta tai markkinointia erityisesti nuoremmalle väelle. Esiin tuntuu nousevan usein yksi sana; pönötys. Siitä on tullut meille lähestulkoon kirosana. Mitä se sitten on se pönötys? Kaikilla tuntuu olevan siitä oma mielikuvansa työnkuvasta ja toiminnasta riippuen.

Ihan ensin tulevat mieleen avajaiset, joissa kaupungin ja sidosryhmien tärkeät henkilöt saapuvat illan hämärässä ulkotulien rätistessä sisään museon painavasta ovesta. Sisäkengät vaihdetaan eteisessä. Kätellään, seisotaan, kuunnellaan tylsiä puheita, jotka eivät kuulu kunnolla vaan kiertävät pahasti vanhan rakennuksen korkeissa tiloissa. Kävellään läpi näyttelyn ja jutustellaan tuttujen kanssa ulkomaanmatkoista, pyritään samaan keskustelurinkiin paikallisten julkkisten kanssa.

Fyysisen pönötyksen rinnalla olen huomannut, että museolaisia toisinaan syytetään myös pönötyksestä, joka laadultaan enemmänkin henkistä tai asenteellista. Olenko minäkin siis pönöttäjä, tai peräti pönäkkä? Joskus olen itseni kyllä sellaiseksi tuntenut, ainakin silloin kun kaiken elollisen ja elottoman tarkastelukulma on tuntunut supistuvan vain museoon.

Aiemmin pohdin museossa käyttäytymistä lähtien kysymyksestä, voiko lattialla istua. Jokin aika sitten höyrykonemuseossa pyörähti keväisen puhurin lailla ryhmä, joka uskalsi istua ja maatakin lattialla. Lukion kuvataideryhmä oli ottamassa muotikuvia höyrykoneella ja poseerasi täysillä huippumallien tyyliin. Pönötyksestä ei ollut tietoakaan. Ryhmä suhtautui meidän pian 110-vuotis synttäreitä viettävään konekaunottareen mutkattomasti ja luontevasti. Jopa niin luontevasti, että hetkittäin pelkäsin koneen kärsivän muodin alttarilla. No, sessiosta selvittiin kenenkään vaurioitumatta ja kaikkien osapuolten tyytyväisenä erotessa tahoilleen.

Jos pönötys jäi kovasti vaivaamaan, kannattaa vilkaista mitä Maija Länsimäki kirjoittaa asiasta Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kieli-ikkunassa: http://www.kotus.fi/index.phtml?s=900

Ei tekstejä

2010-04-12T22:58:00.000-07:00

Siis ei tekstejä, ollenkaan. Werstaan vappuna kokonaisuudessaan avautuva päänäyttely Meirän kaupunki on tekstitön. Siinä ei ole esinetekstejä, ei tekstiplansseja eikä kuvatekstejä. Tekstejä tosin on parissa infokioskissa, mutta nekään eivät liity suoraan ympärillä oleviin näyttelyn esineisiin tai valokuviin. Tekstittömyys tekee näyttelykokemuksesta varmasti hieman erilaisen.

Ortodoksisen kirkkomuseon museolehtori Marja Louni kirjoitti blogissaan Museolehtori tilittää, osittain samasta asiasta. Hän kirjoittai kuinka taidenäyttelyitä voi katsoa vapaammin ennen kuin teoslaput on kiinnitetty. Usein näyttelyitä tulee katsottua vaikkapa esinetekstien kautta. Ensin tulee lukeneeksi tekstin ja vasta sitten katsoneeksi esineen johon se liittyy. Kun tekstejä ei ole, voisi ajatella, että havainto itse esineestä on vahvempi. Pian siis näemme kuinka paljon sanallista informaatiota kävijät haluavat. Täyttyykö lipunmyynti vihaisista tekstejä vaativista museokävijöistä. Kun esinetekstit ja kuvatekstit puuttuvat, on pakkokin keskittyä näyttelyn objekteihin. Näyttely voidaan nähdä kokonaisuutena, jossa aidot objektit olemassaolollaan ovat voimakkaan todistusvoimaisia ja kertovia. Niihin liitetyt tiedot ovat vain selittäviä lisätietoja, jotka toki voivat avata esineen merkityksen kokonaan tai antaa tarvittavia lisätietoja sen havaitsemisessa.

Edellisen kerran pohdiskelin museon esteettömyyttä istumisen kautta. Tekstittömyys on myös omalla tavallaan esteettömyyttä. Kirjoitetun tekstin lukeminen on kuitenkin vain yksi tapa saada informaatiota. Eilen olin palaverissa, jonka aiheena olivat maahanmuuttajat ja heille suunnatut kulttuuripalvelut. Joku osallistujista mainitsi, että monesti maahanmuuttajalle annetaan käteen esite, lue tuosta, vaikka he haluaisivat tavata ihmisen. Sama koskee varmasti myös syntyperäisiä suomalaista.

Saako museossa istua lattialla?

2010-04-01T04:02:00.001-07:00

Niin, saako? Tämä kysymys esitettiin meidän museolehtorille tänään. Kysyjä oli aikuinen ihminen, jolle museossa vierailu ei ollut kovin tuttua. Kysymystä voi pitää aiheellisena. Museoissa on monia asioita, joita ei saa tehdä, herranen aika, nehän ovat museoita eivätkä mitään ... öö huvipuistoja. Esineisiin ei saa koskea, salamalla ei saa kuvata, ruokien ja juomien nauttiminen näyttelytiloissa on kielletty.

On helppoa vastata, että totta kai, totta kai museossa voi istua lattialla. Museot ovat meille kaikille rakennettuja yhteisöllisiä ja elämyksellisiä viihtymisen ja oppimisen paikkoja. On vain rikkaus, jos jollekin tilallisuuden kokeminen vaatii kontaktia lattiapinnan kanssa. Lattialla istumista museossa ei estä edes näyttelyn valvoja. Esteet istumiselle löytyvät siis enemmänkin potentiaalisen istujan omasta päästä. Tarkemmin ajatellen ehkäpä siitä käyttäytymismallista, jota hän noudattaa. Istujan ohitse kulkeva tutkija tosin saattaa kiinnittää huomionsa lattialla istuvaan henkilöön ja kurtistaa kulmiaan mietteissään. Tutkija ajattelee: Toivottavasti aukipitohenkilökunta tarkkailee tuota erikoisesti käyttäytyvää henkilöä, sehän saattaa kohta vaikka hyökätä särkemään vitriineitä, ihmisistä ei koskaan tiedä.

Istumiskysymyksen esittänyt henkilö piti kysymystä aiheellisena, koska hänen mielestään museot ovat jotenkin niin vakavia paikkoja. Kysyjän mielestä museoissa voisi olla vähän rennompaa. Janalla vakavasta rentoon museot monen mielessä sijoittuvat varmasti sinne vakavaan päähän. Mitä sitten on vakavuus, ilottomuutta, turhaa pönätystä vai tosissaan oloa? Jos yrittää liittää vakavuutta johonkin konkreettiseen asiaa museossa, mieleen tulevat heti keskimääräistä kuivemmat avajaiset tärkeine kutsuvieraineen. Rentouden ja avoimuuden symbolina osuvalta tuntuu säkkituoli, johon voi lösahtää lepuuttamaan raajojaan, aika lähelle lattiatasoa.

Freedom! Peace!

2010-03-22T01:28:00.000-07:00

Werstaan tuleva päänäyttely Meirän kaupunki avataan kokonaisuudessaan vappuna. Näyttelyyn sijoittuu myös vallattuun taloon perustettu sosiaalikeskus. Sen tiimoilta Werstaalla jatkettiin maalaushommia. Tällä kertaa paikalliset alan taiteilijat maalasivat tulevaan sosiaalikeskukseen 6 metriä leveää graffitia. Maalaus oli nopeaa toimintaa ja graffiti valmistui parissa illassa. Jälki on komeaa.

Häpeä

2010-03-15T06:34:00.000-07:00

Hiljattain luin lehdestä, että työttömyys ei ole enää häpeä. Jäin miettimään asiaa. Esimerkkinälehtijutussa oli haastateltu korkeasta asemasta irtisanoutunutta miestä, joka oli kotona lapsensa kanssa. Hän piti eräänlaista sapattivapaata työttömänä ja vakuutti, että talous on tiukentunut, mutta ihan hyvin työttömänä selviää. Uuden työn hän aikoi etsiä sitten kun siltä tuntuisi. Hän ei tuntenut ratkaisustaan häpeää.

Kuulostaa suorastaan kadehdittavalta. Moni meistä haluaisi välillä vähän vapaata työelämästä ja enemmän aikaa lasten kanssa. Joillekin vuorotteluvapaa vastaa juuri tähän tarpeeseen. Irtisanoutuminen on rohkea valinta, jonka tekeminen vaatii riittävää tulotasoa ja ansiosidonnaista päivärahaa. Täytyy olla myös jonkinlainen varmuus, että uutta työtä myös löytyy.

Olen viime aikoina jutellut ohimennen häpeästä monen työnhakijoiden kanssa työskentelevän kanssa. Kaikilla tuntuu olevan sama ajatus, että häpeä työttömyydestä on pienentynyt huomattavasti verrattuna edelliseen lamaan. Varmoja työpaikkoja ei ole enää kellään ja hyvin harva työskentelee saman työnantajan palveluksessa koko ikänsä. Työttömyysjaksoista ja jatkokoulutuksesta on tullut tavallisia. Työttömäksi joutuminen on aina jonkinlainen järkytys, mutta ei ehkä enää täydellinen yllätys.

Raja työllisen ja työttömän välillä on monella tavoin liukuva. Moni on työllistettynä, työvalmennuksessa tai työtä on niin vähän, ettei sillä tule oikein toimeen ja koko ajan on haku päällä. Määräaikaisissa työsuhteissa haetaan koko ajan seuraavaa työpaikkaa ja ennen seuraavan pätkän alkamista on välissä usein lyhyt työttömyyden jakso.

Henkisesti ero on varsin suuri. Tapasin eilen entisen työtoverini, joka parin vuoden työsuhteen jälkeen oli ensimmäistä päivää työttömänä ja menossa käymään T&E-toimistossa. Hän ei ollut hyvillä mielin, vaan valitteli, että päivät olivat pitkiä ja täytyi keksiä itselleen jotain tekemistä. Töissä aina arvokas ja tarmokas mies vaikutti jotenkin kumaralta. Ehkä hänenkin olisi pitänyt ajatella olevansa sapattivapaalla tai between jobs,
kuten sanotaan. Jos tarvetta sapattivapaaseen ei kuitenkaan ole, on ärsyttävää ryhtyä oman itsensä personal traineriksi ja life coachiksi.

Pajan maalaus, osa II

2010-03-15T05:59:00.000-07:00

Pajan maalaus on jatkunut tällä viikolla seinien koristelulla.Olemme maalanneet sapluunoilla kuvioita tilan seinille. Maalattavia muotoja olemme hakeneet Werstaan näyttelyistä, joten seinille on ilmestynyt Höyrykoneen vauhtipyörän lisäksi mm. muttereita. Kahvipannu ja sokerisakset ovat Työväen osuuskaupan valikoimaa, neula, lanka ja nappi Tekstiiliteollisuusmuseosta.

Lähipäivinä maalaamme vielä päätyseinälle suuren puun ja uusittu työpajatila on valmiina käyttöön. On ollut mukavaa suunnitella ja tehdä itse. Minun ja museolehtorin lisäksi Werstaan visuaalinen suunnittelija on ollut tärkeä henkilö maalausten sommittelussa ja yhteisessä ideoinnissa.

Pajan maalaus, osa I

2010-03-04T01:42:00.000-08:00

Tällä viikolla on projektisuunnittelijakin päässyt mukavasti niin sanottujen oikeiden töiden makuun. Työväenmuseolla on ollut tekemisen meininki. Tulevan päänäyttelyn Meirän kaupungin rakennusryhmä on rakentanut näyttelyyn työväentalon salia. Me olemme museolehtorin kanssa maalanneet Pajaksi kutsutun museopedagogisen työpajatilan seiniä. Vaikka käteviä olemmekin, ovat maalauksen ja suojauksen pienet yksityiskohdat olleet haasteellisia. Museomestarin neuvot ovat olleet monin paikoin tarpeen. Seinien pohjamaali on valmiina ja ensi viikolla aloitamme tilan koristelun. Seinille maalataan silhuettikuvina erilaisia esineitä Werstaan näyttelyistä. Olen juuri tekemässä sapluunoita höyrykoneen voitelukupista, muttereista ja parsinneulasta.

Oikeita töitä

2010-02-25T00:00:00.000-08:00

Alle kolmivuotias poikani haluaa tehdä oikeita töitä. Sitähän me kaikki haluamme, oikeita töitä ja oikealla palkalla. Pojalleni oikeita töitä ovat kodin remonttihommat, lumityöt sekä siivous ja ruoanlaitto. Meille akateemisille pätkätyöläisille oikeina töinä näyttäytyvät sellaiset, joista syntyy jotain konkreettista, käsin kosketeltavaa. Projektin tuskaisena hetkenä moni on todennut, että pitäisköhän mennä johonkin oikeisiin töihin.

Tietotyöläisen, suunnittelijan tai koordinaattorin on välillä vaikea hahmottaa mitä osaa. Kaikenlaista, mutta ei oikeastaan mitään jonka voisi nimetä. Kummallisista tilanteista on selvitty, projektit on saatu päätökseen ja presentaatiot vedettyä läpi kunnialla, mutta mitä jäi käteen. Ehkä tunne siitä, että selvisin taas, tälläkin kertaa. Olisiko helpompaa sanoa osaavansa rakentaa taloja tai leipoa kakkuja, jollain lailla selkeämpää. Poikani tietää, että isi ja äiti ovat suunnittelijoita, mutta ei varmaan enempää. Hänelle työ on paikka, johon vanhemmat menevät päiväksi ja siellä syödään eväitä.

2010-02-23T00:22:00.000-08:00

Tilastokeskuksen eilisen tiedotteen mukaan työttömyys paheni edelleen tammikuussa. Kokonaisuudessaan työttömyysaste oli tammikuussa 9,5 %, mutta 15-24-vuotiaiden osalta peräti 22,7%. Luvut ovat hurjia varsinkin nuorisotyöttömyyden osalta.

Viidakko

2010-02-20T00:39:00.000-08:00

Luin tällä viikolla jutun nuorisotyöttömyyden kasvusta. Nuorten työttömien määrä on jo reilusti yli 30 000. Osalla heistä ei ole mitään koulutusta. Tilaston ennustetaan synkkenevän vielä keväällä kun ammattioppilaitoksista valmistuvat ilmoittautuvat työttömiksi. Positiiviselta ja yllättävältäkin tuntui tieto, että nuorten työttömyys on usein lyhytaikaista. He ovat myös vanhempia ihmisiä valmiimpia ottamaan vastaa erilaisia töitä. Tämä on tietenkin varsin ymmärrettävää; pitkäänkin työelämässä olleilla on selkeämpi ja samalla kapeampi käsitys omasta osaamisestaan ja ammattialastaan. Ammatti-identiteetti on vahvempi.

Huolissaan kannattaa olla niistä nuorista, jotka syystä tai toisesta eivät hakeudu koulutukseen tai työhön. Jos kokemuksia työelämästä ei ole kertynyt lainkaan, se saattaa näyttäytyä varsin pelottavana paikkana. Työelämästä emme edes nousukaudella kuule usein positiivisia uutisia. Media tarttuu yksilöiden huikeisiin menestystarinoihin ja toisaalta kauhukertomuksiin, työpaikkakiusaamiseen ja uupumukseen. Näinä päivinä työelämää koskevat uutiset ovat lähinnä irtisanomisia ja lomautuksia.

Aika harvoin tuttavapiirissäni keskustellaan siitä, kuinka mukavaa ja palkitsevaa töissä on ollut. Kukaan ei sano palkkapäivänä olevansa ylpeä hyvin tehdystä työstä ja siitä saatavasta korvauksesta. Työstä kuuluu valittaa, niidenkin joilla kaikki on hyvin. Nuorelle työelämä saattaa näyttäytyä pelottavana viidakkona, josta kannattaa pysytellä kaukana.

Olen viime aikoina kuullut usein neuvon, että taantumassa kannattaa opiskella. Jos kutsumus tietylle alalle ei ole erityisen vahva, on koulutuksen valitseminenkin varsin haastavaa. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat ehkä opiskelleet jotain aivan muuta kuin sitä alaa, jolle ovat päätyneet töihin. Jos nuori haluaa opiskella, on hänen selvitettävä millaiseen kouluun olisi mentävä päästäkseen esim. golfkentän hoitajaksi, mattomieheksi, diplomaatiksi tai isännöitsijäksi? Minäkin haluaisin tietää.

Post it !

2010-02-15T01:36:00.000-08:00

Viime lauantaina Werstas oli täynnä mukavaa kirjallista säpinää. Kaikesta päätellen vaihtoehtoinen kirjallisuustapahtuma Elävän kirjallisuuden festivaali oli saanut liikkeelle varsinkin nuoria humanisteja. Sanan lisäksi näyttelytiloissa kaikui monin paikoin myös musiikki. Tarjolla oli livepiirtämistä osittain liveäänen säestyksellä. Höyrykonemuseossa Rauhatäti räppäsi korkeapaine ja keskipainesylinterien välissä ja vauhtipyörän takana teatteri Silmänkääntäjä esitti saman nimisen näytelmän vuodelta 1847.

Kaupunkikonsultti Meiju Niskala veti tiiviin esityksen kaupunkitilan haltuunotosta otsikolla Julkinen tila leikkikenttänä. Näkyvimpiä ja tunnetuimpia tapoja käyttää ja kommentoida kaupunkia ovat graffitit. Uusimpia ilmiöitä lienevät neulegraffitit. Tunnetuin graffiteihin ja julkisiin maalauksiin liitetty nimi on varmaankin englantilainen Banksy, jota on kutsuttu myös taideterroristiksi. Hän on alusta lähtien käyttänyt lähinnä sapluunalla maalattuja kuvia. Graffitien maalaus johtaa hankaluuksiin virkavallan kanssa, mutta kaupunkia voi kommentoida myös hyväntuulisilla ja rakentavilla tavoilla. Vai mitä sanotte ajatuksesta istuttaa kasveja merkityksellistämään joitakin paikkoja, kauniita tai rumia.

Miten kukin meistä voisi siis toimia toisin kaupungilla, katsoa ja nähdä enemmän. Niskala ehdotti, että työmatkalle voisimme ottaa mukaan vaikkapa post it-lappuja ja liimailla niitä paikkoihin tai yksityiskohtiin, jotka sykähdyttävät, jotka tuntuvat jossain, hyvässä tai pahassa.

Museo auki aikuisille

2010-02-12T03:26:00.000-08:00

Werstaalla Avara museo-hankkeen kohderyhmänä ovat erityisesti työttömät ja lomautetut. Avara museo- toiminta käynnistyy tulevana syksynä, jolloin järjestetään tapahtumia, työpajoja ja opastuskierroksia. Silloin aloittaa myös säännöllisesti kokoontuva klubi, johon toivon löytäväni innokkaita ja kiinnostavia aikuisia.

Hanke on osaa laajempaa Avara museo – kehittyvä oppimisympäristö aikuisille - hanketta, jonka osatoteuttajina toimivat Werstaan lisäksi TAITE-yksikkö Tampereen museoista, Tekniikan museo, Porin taidemuseo, Satakunnan museo sekä CICERO-learning verkosto Helsingin yliopistosta. Hanketta koordinoi Museoliitto ja se on saanut Euroopan sosiaalirahaston rahoitusta.

Huomenna Werstaalla otetaan värilöylyjä ja nautitaan kuvasaunasta, kun taloon syöksyy Elävän kirjallisuuden festivaali. Tapahtuma toimii vastavoimana samaan aikaan Tampere Exhibition and Sports Centre:ssä järjestettäville kirjamessuille. Werstaalla Höyrykonemuseossa esitetään myös ensimmäinen suomenkielinen julkisesti esitetty näytelmä Silmänkääntäjä vuodelta 1847. Kiintoisaa! Werstaalle ovat tervetulleita kaikki elossa olevat, koska pääsymaksua ei festivaaleille peritä.

www.ekf.fi

Avattu

2010-02-10T02:38:00.001-08:00

Werstaalla käynnistyi vuoden alusta Avara museo-hanke, jonka tavoitteena on kehittää museosta aikuisille kiinnostava ja kiehtova oppimisen paikka. Työväenmuseo Werstas on tänään auki vielä n. 5 tuntia ja 30 minuuttia. Mutta onko se avoin, kutsuva ja kiehtova kohde aikuiselle vaeltajalle. Mitä on oppiminen museossa, ja täytyykö museossa jotain oppia? Mm. näitä aiheita tulen pohtimaan tässä blogissa. Tervetuloa!